Sataa sataa ropisee

Banauesta matka jatkui yhdeksi päiväksi Sagadaan. Siinä olisi tarpeeksi aikaa käydä ihmettelemässä lähistöltä löytyviä luolia, joita on joskus aikojen alussa käytetty hautapaikkoina. Postikorteissa olen ihastellut kuvia luolan seinämissä roikkuvista hautaarkuista. Sadekausi on kylläkin tehnyt tuloaan jo viikon verran, sade alkaa yleensä puolenpäivän jälkeen ja jatkuu pimeän tuloon asti. Tosin sehän ei ole ollut mikään ongelma kun on paikallisten tavoin herännyt jo kuuden aikaan ihmettelemään.

No, eihän se reissu sitten kuitenkaan ihan niin hyvin mennyt. Toinen nilkka tosiaan nyrjähti vaelluksella ja sitä sitten kovasti varoin. Matkalla Sagadaan kävin ostamassa vettä ja kaaduin uudestaan portaissa, lopputuloksena toinenkin nilkka nyrjähti. Niin pieni ankka sitten vaappui Sagadaan vain havaitakseen taifuunin iskevän juuri sinä yhtenä päivänä, joka siellä oli aikaa kierrellä.

Viharakkaus -suhde Filippiineihin on tullut päätöksen tällä erää. Odottelen lentokentällä pääsyä Hongkongiin. Luonto on täällä uskomattoman kaunista, ihmiset ystävällisiä ja elämä mukavaa, mutta välillä kovin raskasta. Olo on kuin sukulaisten luona olisi majaillut kaksi ja puoli viikkoa, vähän omaa aikaa ja rauhaa olisi hyvästä. Täällä ei juurikaan länsimaalaisia turisteja näy, joten sitäkin enemmän tällainen vaaleatukkainen yksinään matkustava tyttö kiinnostaa. Ihmiset tuijottavat kadulla ja tulevat kyselemään kaikkea.

Kyllä, luitte aivan oikein. Aurinko on tehnyt tehtävänsä ja hiukset ovat vaaleat ties kuinka monen vuoden jälkeen. Ei täällä aina sada :)

Vaellus riisiterasseilla

Viiden päivän rentoutumisen jälkeen oli aika keksiä jotain aktiivisempaa tekemistä – mikäs siis sen parempaa kuin ottaa suunta reilu 300 kilometriä (=yhdeksän tuntia bussissa) Manilasta pohjoiseen ja Banauen riisiterasseille.

Yöbussin jälkeen olo oli epäsosiaalinen ja ajatukset keskittyivät ainoastaan lähimmän tyynyn löytämiseen. Bussiasemalta ystävällinen guesthousen, ravintolan ja matkatoimiston pitäjä tarjosi meille väsyneille reissaajille “ilmaisen” kyydin putiikkiinsa. Kyytiin astuivat kaikki turistit eli itseni lisäksi seitsemän henkilöä. Neljä yksinään reppujensa kanssa reissaavaa, kaksi kaveriparia. Aamupalan ja kahvin jälkeen hetkellisessä mielenhäiriössä totesin lähteväni muiden kanssa ihastelemaan maisemia parin tunnin verran Banauen näköalatasanteille. Sainhan samalla jeepneyn vuokraamisesta koituneet kulut jaettua. Matka kului mukavasti autolla ja pysähdyttiin ottamaan kuvia neljässä eri paikassa. Varsin rentouttavaa väsypäivän puuhastelua siis. Matkalla nähtiin myös oikea täti työskentelemässä riisipellolla ja alkuperäisiin heimovaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, tosin jälkimmäiset ihan vain turistien iloksi. Kyllä täällä paikallisilla on ihan tavalliset vaatteet ainakin Banauessa ja Batadissa.

Lounaan jälkeen ei mentykään nukkumaan vaan lähdin muiden kanssa vaeltamaan Batadiin. Tylsähän sitä olisi ollut seuraavana päivänä yksin mennä. Rinkan sain onneksi jätettyä Banaueen sen ystävällisen guesthousen pitäjän pöydän alle, joten ihan kaikkia koulukirjoja ja likaisia vaatteita ei tarvinnut raahata mukana. Batad on siis pieni kylä riisipeltojen keskellä, jossa on reilu tuhat asukasta. Lähimmälle tielle on reilun tunnin ylämäki ja kännykkäverkkoa ei ole. Valittiin reilun kolmen tunnin vaellusreitti riisipeltojen ja vuorien läpi lähinnä sen helppouden vuoksi, eksymisvaaraa kun ei juurikaan ollut niin ei tarvinnut ostaa opasta mukaan. Itsessään maasto ei mitään helppoa ollut vaan hiki kyllä valui ja vettä kului. Batadiin saavuttiin neljän jälkeen ja majoitus järjestyi ‘native’ housessa, tuollainen mikä tuossa alhaalla olevassa kuvassa näkyy. Suihkun (lue: kaada ämpärillä vettä päällesi) ja päivällisen jälkeen olikin nukkumaanmeno aika, kellokin oli jo reippaasti yli kahdeksan. Filippiinit on samassa aikavyöhykkeessä Singaporen kanssa, joten täällä tulee pimeä tosi aikaisin. Paikallisten vuorokausirytmi on osapuilleen nukkumaan yhdeksältä ja ylös viideltä. Iskä siis sopeutuisi tänne oikein hyvin :) Vähän tuossa majassa ensin ötökät kauhistuttivat, mutta yhtään en nähnyt. Tosin seuraavana päivänä tästä riemuitessani irlantilainen matkakumppani totesi, että mun sängyssä oli ollut torakka vain pari minuuttia ennen kuin olin siihen kallistunut. Olin hyvin onnellinen, että tätä ei kerrottu mulle illalla.

Keskiviikkona aamulla noin kaksi tuntia kukonlaulun alkamisen jälkeen eli viideltä soi herätyskello ja reippaat vaeltajat lähtivät kohti vesiputouksia. Päätettiin syödä aamupala vasta reissun jälkeen, mikä osoittautui aikamoiseksi virhearvioinniksi. Jo menomatkalla reidet olivat maitohapoilla ja jalat vain tärisivät kun yritin kiipeillä ylös ja alas riisiterassien keskellä. Kivet olivat mutaisia edellisen päivän sateen jäljiltä, joten sai olla tosi tarkkana ja jännittää jokaista lihastaan. Onneksi oli suklaapatukka hätävararavintona repun pohjalla, mutta ei siitäkään loppujen lopuksi hirveästi iloa ollut. Sääli että sykemittari on Suomessa, mutta väittäisi että tuolla kahden tunnin reissulla kaloreita kului vähintään parin suklaapatukan verran ja keskisyke lienee jossain 150 toisella puolella. Menomatkalla kysyttiin neuvoja reitille yhdeltä paikalliselta mieheltä – paluumatkalla kyseinen mies vain totesi mulle, että kävit sitten uimassakin. Ei, en käynyt. Kunhan hikoilin ja aurinko ei vielä edes paistanut. Tästä reissusta selvittiin aamupalapöytään ja puolen tunnin ruhtinaalisen lepotauon jälkeen olikin aika kiivetä vuoren huipulle kohti jeepneytä, joka kuljetti meidät takaisin Banaueen. Tiukka tunnin nousu aamuisen vaelluksen jäljiltä oli vieläkin kovempi, ajoittain luulin etten pääse ylös asti millään. Tuossa alhaalla vasemmalla olevassa kuvassa näkyy Batadin kylä ja taustalla olevat vuoren huiput ovat osapuilleen sillä korkeudella mihin kiivettiin.

Kerrassaan hulppea reissu ja vaellus siis. Fyysisesti todella rankka, mutta oli se sen arvoista. Osa jäi vielä jatkamaan matkaansa toiseksi yöksi, siellä on pari sellaista pientä kylää, joihin ei tule edes sähköä. Vähän olisi itseäkin houkuttanut, mutta aamun vesiputousreissun jälkeen en olisi ollut kykenevä neljän tunnin vaellukseen. Lihaskunto ei olisi riittänyt ja tämän lisäksi jalka lipsahti rappusissa ja nyt parantelen nyrjähtänyttä nilkkaa. Onneksi pysyi yllättävän hyvänä kunnes Banauessa otin lenkkarin pois jalasta, nyt on käveleminen astetta vaikeampaa.

El Nido – Palawan

Täällä ollaan ja mennään. Lähinnä kuitenkin ollaan. El Nido on pieni kylä Palawanin pohjoisosassa. Asukkaita täällä on noin 5000 ja lähimmälle pankkiautomaatille on noin kolmen tunnin ajomatka. Ja se ajo ei ole mitenkään häntäluuta hellivää.. Olen ollut täällä nyt neljä päivää, kolme ensimmäistä vietin tehden en mitään ja tänään kävin veneajelulla lähisaaristossa ja snorklaamassa. Maisemat muistuttavat hyvin pitkälti Krabin aluetta Thaimaassa, joskin turisteja ei ole edes murto-osaa siitä määrästä ja vesi on vielä sitäkin kirkkaampaa.

 

Hulppeaa on siis. Huomisen vielä makoilen rannalla (ja jatkan hyväksi havaittua päiväohjelmaa tehden en mitään) ja sunnuntaina jatkan matkaa. Tässä olen jo pari päivää hyvin menestyksekkäästi lykännyt lähtöä, tänne on helppo unohtua.

Kesälomalainen

Niin keskiviikkoaamuna Singapore jäi taakse ja nokka kääntyi kohti Filippiinejä. Tavarat mahtuivat ihme kyllä rinkkaan ja reppuun, tosin yhteispainoa niille tuli 32 kiloa. Tuntuu reisissä ihan kiitettävästi, onneksi on tullut harjoiteltua portaissa koko kevät :)

Lento laskeutui siis Manilaan keskiviikkona noin kello 17.20. Noin kolmea tuntia myöhemmin olin valmis jatkamaan matkaa välittömästi ja mielipide vain vahvistui seuraavan päivän kiertelyiden jälkeen. Sinällään kaupungissa ei ole mitään varsinaista vikaa, jos nyt sattuu tykkäämään likaisen kaoottisista suurkaupungeista, joilla ei ole mitään tarjottavaa turistille. Hämärän tullen en edes uskaltanut liikkua ulkona, sen verran epämiellyttävältä kaupunki tuntui. Luulenpa että saavun paluulennolle hyvinkin täsmällisesti jostain lähikaupungista enkä vietä enää yhtään yötä Manilassa. Vietin torstain kiertäen ympyrää ja tutustuin kaikkiin metropolin pääalueisiin, espanjan vallan aikaiseen Intramuroseen ja paikalliseen Raffles cityyn eli Makatiin. Päivän aikana eniten ihastusta aiheutti paikallinen supermarketti, josta löytyi hedelmäviipaleita kuin irtokarkkeja konsanaan. Ihan parhautta koota siitä oma sekoitus iltapalaksi!

Perjantaina lähdin ihmettelemään parin tunnin bussimatkan päässä olevaa Taal tulivuorta. Pieneltä ja söpöltä se näytti, mutta kuulemma varsin aktiivinen. Viimeisimmät varoitukset kuukauden takaa ja purkautuessaan sotkee Manilan lentoliikenteen aika tehokkaasti. Julkinen liikenne yllätti positiivisesti toimivuudellaan, joskin paluumatkalla ilmastointi tarkoitti ikkunalasien puuttumista. Tämän lisäksi yhdellä rivillä oli viisi penkkiä normaalin suomestakin tutun neljän sijaan, vähän meinasi länkkärillä olla vaikeuksia sovittaa takapuoltaan. Menomatkalla vieressä istui paikallinen tyttö, joka nukahti kovin söpösti pää mun olkapäälle. Raukkaparka oli tosi häpeissään kun heräsi. Paluumatkalla päänsärkyä aiheutti lähinnä slummien kohdalle osunut liikenneruuhka ja paikalliset asukkaat, jotka härskisti kokoontuivat tien varteen tuijottamaan ja osoittelemaan allekirjoittaneen ulkomuotoa. Länsimaalaisia ei siis juurikaan näy ja nekin harvat ovat yleensä 50-vuotiaita setiä aasialaissyntyisten vaimojen kanssa. Slummit olivat järkyttävät, en kehdannut edes ottaa kuvia. Toisaalta eivätpä ne paikallisetkaan häpeilleet käytöstään tuijottaessaan. Yllätyksenä kuitenkin todettakoon, että en ollut koskaan ajatellut myös slummeissa olevan kauppoja ja kioskeja.

Eilen lähdin sitten Palawanille, ekana kohteena Puerto Princessan kaupunki. Todettakoon, että matkalla Manilan lentokentälle osui taas astetta ärsyttävämpi taksikuski. Ensin se ei suostunut laittamaan mittaria päälle ja hinta kuulemma oli 400. Sanoin maksavani 250, johon sitten setäkin lopulta suostui. No, parin kilometrin jälkeen liikenneruuhka yllätti ja setä vaan ilmoitti että veloitus onkin mittarin mukaan. Nämä siis laittavat mittarin silti päälle vaikka eivät sen mukaan veloitakaan niin tietävät mitä täytyy antaa työnantajalle ja voivat tarvittaessa antaa kuitin. Lopulta kun päästiin lentokentälle niin saldoa oli joku reilu 300 pesoa, tosin tässä kohtaa nostin rinkan selkääni ja lykkäsin sedälle sen 250 pesoa käteen. Ilmeisesti tyytyi kohtaloonsa kun en kuullut mitään huutelua perään. Perhana, luuli huijaavansa.

Puerto Princessa on pieni kaupunki noin keskellä Palawania. Turisteja ei juurikaan ole, ainoa sunnuntaisin auki oleva rahanvaihtopaikka vaihtaa vain usan dollareita. Kaupat menevät kiinni pimeän tultua seitsemältä ja ruokapaikkoja ei juurikaan ole. Itsessään kaupunki on hyvinkin tyypillinen kaakkois-aasian pikkukaupunki, joskin täällä saa kuulemma sakkoa 200 pesoa roskauksesta ja sen kyllä huomaa teidenvarsilla. On siistiä. Täällä kaupungissa ei siis ole juurikaan nähtävää, joten tänään kävin Sabangissa maanalaisella joella ja hiekkarantaa ihmettelemässä. Kyseessä on siis reilu 8 kilometriä pitkä joki, joka nimensä mukaisesti kulkee luolissa. Luolat ovat korkeimmillaan miltei 70 metriä ja vedellä syvyyttä nousuveden aikaan reilu metri. Oli tosi hienoa, valitettavasti kameran salama ei riittänyt valaisemaan näkymiä kun oltiin sisällä luolassa. Siellä tuli ihan pilkkopimeää kun sammutettiin taskulamput, vähän kuin Suomessa talvella.

Ylipäätään meno Filippiineillä on hyvinkin erilaista kun Singaporessa. Manilan metro oli kokemus itsessään ja sieltä ulospääsy muistutti lähinnä henkiinjäämistaistelua. Kyynärpäitä ei voinut säästellä mikäli tahtoi omalla pysäkillään ulos. Jokaisella pienenkin kioskin tai kahvilan ovella on vartija aseen kanssa avaamassa ovea asiakkaille. Kauppoihin, kauppakeskuksiin ja metroon mentäessä jokainen joutuu kulkemaan turvatarkastuksen läpi. Tavaroiden ostaminenkin on yllättävän haasteellista: ensimmäinen myyjä rahastaa, toinen merkitsee kuittiin hyväksyntänsä ja pakkaa tavarat muovipussiin. Muovipussi niitataan tai sulatetaan kiinni ja kuitti niitataan ulkopuolelle. Tänään en saanut viedä kauppaan toisesta kaupasta ostamiani banaaneja ettei vain tule mitään epäselvyyksiä. Sitä en vielä tiedä ovatko nämä vain jotain varotoimenpiteitä vai ovatko filippiiniläiset oikeasti todella epärehellisiä.

ps. jos muistikuvat ovat kohdallaan niin menossa on ensimmäinen kesä sitten vuoden 2001 (ja skootterionnettomuuden) etten ole töissä. maitojuna ei ainakaan vielä kutsu böögölle.

Lähtötunnelmia - taas

Noin 24 tunnin kuluttua istun viimeistä kertaa East-West metrossa kitisemässä linjan pituutta. Miten voi olla että pelkästään matka keskustaan kestää bussimatkoineen noin puolitoista tuntia saati sitten lentokentälle? Enpä usko että tulen myöskään ikävöimään noita sataa kolmeakymmentä porrasta, jotka saan kävellä päivittäin kämpille tai yhtä luennoitsijaa, jolle olen antanut tuttavallisemmin lempinimeksi "jerk". Puhumattakaan kämppiksen parisuhdekriisistä, jota on selvitelty skypen välityksellä noin helmikuusta asti.

Kun joulukuussa lähdin Suomesta niin olo oli paniikinomainen, mutta tiesin silti palaavani takaisin suhteellisen pian. Tuleva jännitti, mutta Suomen jääminen toistaiseksi ei ihan hirveästi surettanut. NTU:lle en kuitenkaan todennäköisesti ole palaamassa enää koskaan huomisen jälkeen, Singaporeen pääsen onneksi vielä kesäkuussa muutamaksi päiväksi. Olo on kuitenkin vähintäänkin haikea. Ei enää eloonjäämistaistelua hyllyjen välissä paikallisen supermarketin ruuhka-aikoina tai mukavaa setää alakerran kanttiinissa. Ei enää yhtään keskiviikkoisia Ladies Nighteja ja Clarke Quayn siltaa. Suurinta osaa vaihdon aikana saamistani kavereista en tule todennäköisesti enää näkemään. Onneksi on sentään Facebook ja Skype niin yhteyden pitäminen on suhteellisen helppoa. Vieläkin ihmetyttää mihin tämä kevät on kulunut, vastahan oli tammikuu!

Vielä täytyisi käydä tekemässä viimeinen tentti ja pestä pyykit. Muutaman tunnin päästä on tämän neidin vaihto-opiskelu ohi, tosin reissu ja sen myötä blogin kirjoitus jatkuvat vielä vajaan kolmen kuukauden verran.

Paratiisirantoja

Taas on tullut ihasteltua mitä ihmeellisempiä ja myös niitä vähän vähemmän ihmeellisiä rantoja.

Muutama viikko sitten lähdettiin Kaitlynin kanssa viikonlopuksi Tiomanille, Malesiaan. Majoittauduttiin pienelle rannalle, jossa oli muutamia bungaloweja, yksi ravintola ja yksi rantabaari. Kyseinen kylä käsitti rannan lisäksi yhden rannan suuntaisen tien. Autolla sinne ei päässyt ollenkaan, muutaman mopon näin. Vesi oli kirkasta ja aurinko lämmin, hiekka ei kuitenkaan ollut niin valkoista kuin toivoa olisi voinut. Kuulemma se on valkoisempaa joillain muilla rannoilla, mutta niillä ei ole yhtä rauhallista kuin tuolla. Saaren keskellä kohosi vuori. Maisemat olivat siis jokseenkin samanlaiset kuin Thaimaassa Koh Taolla, joskin vielä kauniimpaa ja ennen kaikkea tosi paljon rauhallisempaa. Viikonlopun aikana maattiin rannalla, uitiin ja maattiin rannalla. Lauantaina käytiin parin kilometrin kävelyllä duty-free myymälässä. Tioman on siis verovapaata aluetta, joskaan Malesiasta ei saa tuoda Singaporeen mitään alkoholipitoista.

Viimeinen luentoviikko käsitti lähinnä kertausluentoja, tosin itselläni yli puolet opetuksesta oli peruttua. Niinpä wappua edeltävänä maanantaina oli hyvä lennähtää Phuketiin. Patong muistuttaa Pattayaa enemmän kuin Pattaya itse eikä kyllä muutkaan rannat sykähdyttäneet. Yhden päivän siellä ihmettelin ennen kuin lähdin karkuun. Neonvalokylttejä, baareja, käsittämätön määrä kauppiaita tyrkyttämässä tuotteitaan ja huutelemassa perään sekä muihin Thaimaan turistikohteisiin verrattuna törkeän kalliit hinnat. Ihan heti ei tule mieleen yhtään hyvää syytä mennä sinne (ei, ei edes siinä tapauksessa että joku muu maksaa). Onneksi oikea kohteeni olikin parin tunnin lauttamatkan päässä oleva Koh Phi Phi. Siellä olikin sitten hyvä olla :)

Phi Phi koostuu yhteensä kuudesta saaresta, joista ehdottomasti tunnetuimat ovat Phi Phi Don ja Phi Phi Leh. Ensin mainittu on se varsinainen turisteille suunnattu saari ravintoloineen ja hotelleineen kun taas jälkimmäinen on nimenomaan se, jolla Leonardo DiCaprion tähdittämä the Beach on kuvattu. Näille kahdelle saarelle niin minun kuin myös noin kaikkien muiden turistien matka suuntautui. Phi Phi Don –saaren keskellä on pieni kylä, jossa ei ole ollenkaan autoja, mopoja tai edes varsinaisia teitä vaan pieniä kujia. Turisteja oli kyllä ihan kiitettävästi, mutta siitä huolimatta tunnelma oli rauhallinen ja sai ihan rauhassa olla. Kävin myös muutaman tunnin retkellä ihastelemassa muun muassa Monkey Beachia, joka oli ihan oikeasti täynnä apinoita (tällä en viittaa turisteihin vaan ihan oikeisiin apinoihin) ja Maya baylla. Maya baylla hiekka oli aivan käsittämättömän valkoista ja vesi kirkasta. Tähän asti kyseinen Phi Phi Leh –saari on ollut rakennuskiellossa, mutta nyt siellä oli pari taloa rakenteilla. Sääli, todella luonnonkaunis paikka. Nyt on siis viimeiset hetket vierailla siellä jos haluaa vielä oikeaa luontoa ja the Beach –elokuvan maisemia ihailla. Kävin myös snorklaamassa! Kokemus ei ollut ollenkaan niin pakokauhun sekainen kuin Egyptissä, johtuen ehkä siitä että vesi oli paljon syvempää ja mitään meduusoja ei näkynyt. Maski tosin falskasi, joten silmät, nenä ja korvat olivat täynnä merivettä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Phi Philtä matka jatkui noin 36 tunnin verran kohti Lake Tobaa pohjois-Sumatralla Indonesiassa. Oltiin siellä viisi päivää Samosir saarella, joka on siis saari saaren sisällä kuin Kakskerta konsanaan. Toki siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Lake Toba on maailman suurimpia ja syvimpiä järviä, paikoitellen syvyyttä on yli 500 metriä. Koko järvi sijaitsee valtavan tulivuoren kraaterin sisällä, tosin tuolla vesimassalla ei taida olla pelkoa uusista purkauksista. Ilmeisesti vulkaanisuudesta johtuen siellä oli muutamia asteita viileämpää kuin ympäröivillä alueilla, varsinkin iltaisin tuuli paljon ja pitkähihaiselle paidalle oli käyttöä. Asuttiin samassa guesthousessa kun Madventuresin pojat aikoinaan, mun ja Jessin huone oli vielä sellaisessa perinteisessä batak –talossa (niissä on siis tuollainen kumma katto kuten kuvassa näkyy).. Muuten hieno, mutta kovin epäkäytännöllinen kun ovien korkeus on noin napaan asti ja jos on oikea ovi niin sitten otsan korkeudella menee hirsipalkki. Päähän sattuu vieläkin.

Samosir on ollut aikoinaan varsin vilkas turistikohde, mutta jostain syystä hiljentynyt. Saatiin siis olla hyvin rauhassa siellä niin muilta turisteilta kuin yli-innokkailta kauppiailtakin. Yhtenä päivänä vuokrattiin skootterit ja käytiin ajelemassa reilun sadan kilsan lenkki, jonka aikana ehti saada hyvinkin näyttävät rusketusrajat pitkähihaisesta paidasta. Toisaalta onneksi ei palanut sen enempää, kämmenselistä on iho kuoriutunut pois. Kypärästä ei ihme kyllä tullut mitään sen kummempia rajoja. Mun skootteri oli pinkki ja kulki ainakin 70 km /h, kovempaa ei niillä teillä uskaltanut koittaa. Käytiin ajelun aikana kuumilla lähteillä, jotka tosin keskipäivän auringossa olivat lähinnä kiehuvat. Kyllä siellä hetken pystyi olemaan ja pulahduksen jälkeen ilma tuntui yllättävän viileältä. Tämän lisäksi ajettiin kraaterin huipulle Tele –nimiselle näköalapaikalle, josta aukeni upea näkymä koko alueelle.

 

 

 

Vajaa kaksi viikkoa hujahti hetkessä. Phi Phi ja Lake Toba on molemmat ehdottomasti parhaita paikkoja, joissa olen täälläpäin maailmaa käynyt. Loistava reissu siis takana. Taisin myös vihdoin oppia miten lomaillaan ja reissataan ottamalla rennosti, oli upeaa vain olla sen sijaan että ihmettelee nähtävyyksiä toisensa perään. Kävin eilen tekemässä ensimmäisen tentin, toinen on vielä tiistaina. Keskiviikkona saa pakata rinkan täyteen tavaraa, heittää loput roskiin ja ottaa suunnan kohti Filippiinejä. Vähän haikea fiilis alkaa olla.