Kesälomalainen

Niin keskiviikkoaamuna Singapore jäi taakse ja nokka kääntyi kohti Filippiinejä. Tavarat mahtuivat ihme kyllä rinkkaan ja reppuun, tosin yhteispainoa niille tuli 32 kiloa. Tuntuu reisissä ihan kiitettävästi, onneksi on tullut harjoiteltua portaissa koko kevät :)

Lento laskeutui siis Manilaan keskiviikkona noin kello 17.20. Noin kolmea tuntia myöhemmin olin valmis jatkamaan matkaa välittömästi ja mielipide vain vahvistui seuraavan päivän kiertelyiden jälkeen. Sinällään kaupungissa ei ole mitään varsinaista vikaa, jos nyt sattuu tykkäämään likaisen kaoottisista suurkaupungeista, joilla ei ole mitään tarjottavaa turistille. Hämärän tullen en edes uskaltanut liikkua ulkona, sen verran epämiellyttävältä kaupunki tuntui. Luulenpa että saavun paluulennolle hyvinkin täsmällisesti jostain lähikaupungista enkä vietä enää yhtään yötä Manilassa. Vietin torstain kiertäen ympyrää ja tutustuin kaikkiin metropolin pääalueisiin, espanjan vallan aikaiseen Intramuroseen ja paikalliseen Raffles cityyn eli Makatiin. Päivän aikana eniten ihastusta aiheutti paikallinen supermarketti, josta löytyi hedelmäviipaleita kuin irtokarkkeja konsanaan. Ihan parhautta koota siitä oma sekoitus iltapalaksi!

Perjantaina lähdin ihmettelemään parin tunnin bussimatkan päässä olevaa Taal tulivuorta. Pieneltä ja söpöltä se näytti, mutta kuulemma varsin aktiivinen. Viimeisimmät varoitukset kuukauden takaa ja purkautuessaan sotkee Manilan lentoliikenteen aika tehokkaasti. Julkinen liikenne yllätti positiivisesti toimivuudellaan, joskin paluumatkalla ilmastointi tarkoitti ikkunalasien puuttumista. Tämän lisäksi yhdellä rivillä oli viisi penkkiä normaalin suomestakin tutun neljän sijaan, vähän meinasi länkkärillä olla vaikeuksia sovittaa takapuoltaan. Menomatkalla vieressä istui paikallinen tyttö, joka nukahti kovin söpösti pää mun olkapäälle. Raukkaparka oli tosi häpeissään kun heräsi. Paluumatkalla päänsärkyä aiheutti lähinnä slummien kohdalle osunut liikenneruuhka ja paikalliset asukkaat, jotka härskisti kokoontuivat tien varteen tuijottamaan ja osoittelemaan allekirjoittaneen ulkomuotoa. Länsimaalaisia ei siis juurikaan näy ja nekin harvat ovat yleensä 50-vuotiaita setiä aasialaissyntyisten vaimojen kanssa. Slummit olivat järkyttävät, en kehdannut edes ottaa kuvia. Toisaalta eivätpä ne paikallisetkaan häpeilleet käytöstään tuijottaessaan. Yllätyksenä kuitenkin todettakoon, että en ollut koskaan ajatellut myös slummeissa olevan kauppoja ja kioskeja.

Eilen lähdin sitten Palawanille, ekana kohteena Puerto Princessan kaupunki. Todettakoon, että matkalla Manilan lentokentälle osui taas astetta ärsyttävämpi taksikuski. Ensin se ei suostunut laittamaan mittaria päälle ja hinta kuulemma oli 400. Sanoin maksavani 250, johon sitten setäkin lopulta suostui. No, parin kilometrin jälkeen liikenneruuhka yllätti ja setä vaan ilmoitti että veloitus onkin mittarin mukaan. Nämä siis laittavat mittarin silti päälle vaikka eivät sen mukaan veloitakaan niin tietävät mitä täytyy antaa työnantajalle ja voivat tarvittaessa antaa kuitin. Lopulta kun päästiin lentokentälle niin saldoa oli joku reilu 300 pesoa, tosin tässä kohtaa nostin rinkan selkääni ja lykkäsin sedälle sen 250 pesoa käteen. Ilmeisesti tyytyi kohtaloonsa kun en kuullut mitään huutelua perään. Perhana, luuli huijaavansa.

Puerto Princessa on pieni kaupunki noin keskellä Palawania. Turisteja ei juurikaan ole, ainoa sunnuntaisin auki oleva rahanvaihtopaikka vaihtaa vain usan dollareita. Kaupat menevät kiinni pimeän tultua seitsemältä ja ruokapaikkoja ei juurikaan ole. Itsessään kaupunki on hyvinkin tyypillinen kaakkois-aasian pikkukaupunki, joskin täällä saa kuulemma sakkoa 200 pesoa roskauksesta ja sen kyllä huomaa teidenvarsilla. On siistiä. Täällä kaupungissa ei siis ole juurikaan nähtävää, joten tänään kävin Sabangissa maanalaisella joella ja hiekkarantaa ihmettelemässä. Kyseessä on siis reilu 8 kilometriä pitkä joki, joka nimensä mukaisesti kulkee luolissa. Luolat ovat korkeimmillaan miltei 70 metriä ja vedellä syvyyttä nousuveden aikaan reilu metri. Oli tosi hienoa, valitettavasti kameran salama ei riittänyt valaisemaan näkymiä kun oltiin sisällä luolassa. Siellä tuli ihan pilkkopimeää kun sammutettiin taskulamput, vähän kuin Suomessa talvella.

Ylipäätään meno Filippiineillä on hyvinkin erilaista kun Singaporessa. Manilan metro oli kokemus itsessään ja sieltä ulospääsy muistutti lähinnä henkiinjäämistaistelua. Kyynärpäitä ei voinut säästellä mikäli tahtoi omalla pysäkillään ulos. Jokaisella pienenkin kioskin tai kahvilan ovella on vartija aseen kanssa avaamassa ovea asiakkaille. Kauppoihin, kauppakeskuksiin ja metroon mentäessä jokainen joutuu kulkemaan turvatarkastuksen läpi. Tavaroiden ostaminenkin on yllättävän haasteellista: ensimmäinen myyjä rahastaa, toinen merkitsee kuittiin hyväksyntänsä ja pakkaa tavarat muovipussiin. Muovipussi niitataan tai sulatetaan kiinni ja kuitti niitataan ulkopuolelle. Tänään en saanut viedä kauppaan toisesta kaupasta ostamiani banaaneja ettei vain tule mitään epäselvyyksiä. Sitä en vielä tiedä ovatko nämä vain jotain varotoimenpiteitä vai ovatko filippiiniläiset oikeasti todella epärehellisiä.

ps. jos muistikuvat ovat kohdallaan niin menossa on ensimmäinen kesä sitten vuoden 2001 (ja skootterionnettomuuden) etten ole töissä. maitojuna ei ainakaan vielä kutsu böögölle.