Vaellus riisiterasseilla

Viiden päivän rentoutumisen jälkeen oli aika keksiä jotain aktiivisempaa tekemistä – mikäs siis sen parempaa kuin ottaa suunta reilu 300 kilometriä (=yhdeksän tuntia bussissa) Manilasta pohjoiseen ja Banauen riisiterasseille.

Yöbussin jälkeen olo oli epäsosiaalinen ja ajatukset keskittyivät ainoastaan lähimmän tyynyn löytämiseen. Bussiasemalta ystävällinen guesthousen, ravintolan ja matkatoimiston pitäjä tarjosi meille väsyneille reissaajille “ilmaisen” kyydin putiikkiinsa. Kyytiin astuivat kaikki turistit eli itseni lisäksi seitsemän henkilöä. Neljä yksinään reppujensa kanssa reissaavaa, kaksi kaveriparia. Aamupalan ja kahvin jälkeen hetkellisessä mielenhäiriössä totesin lähteväni muiden kanssa ihastelemaan maisemia parin tunnin verran Banauen näköalatasanteille. Sainhan samalla jeepneyn vuokraamisesta koituneet kulut jaettua. Matka kului mukavasti autolla ja pysähdyttiin ottamaan kuvia neljässä eri paikassa. Varsin rentouttavaa väsypäivän puuhastelua siis. Matkalla nähtiin myös oikea täti työskentelemässä riisipellolla ja alkuperäisiin heimovaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, tosin jälkimmäiset ihan vain turistien iloksi. Kyllä täällä paikallisilla on ihan tavalliset vaatteet ainakin Banauessa ja Batadissa.

Lounaan jälkeen ei mentykään nukkumaan vaan lähdin muiden kanssa vaeltamaan Batadiin. Tylsähän sitä olisi ollut seuraavana päivänä yksin mennä. Rinkan sain onneksi jätettyä Banaueen sen ystävällisen guesthousen pitäjän pöydän alle, joten ihan kaikkia koulukirjoja ja likaisia vaatteita ei tarvinnut raahata mukana. Batad on siis pieni kylä riisipeltojen keskellä, jossa on reilu tuhat asukasta. Lähimmälle tielle on reilun tunnin ylämäki ja kännykkäverkkoa ei ole. Valittiin reilun kolmen tunnin vaellusreitti riisipeltojen ja vuorien läpi lähinnä sen helppouden vuoksi, eksymisvaaraa kun ei juurikaan ollut niin ei tarvinnut ostaa opasta mukaan. Itsessään maasto ei mitään helppoa ollut vaan hiki kyllä valui ja vettä kului. Batadiin saavuttiin neljän jälkeen ja majoitus järjestyi ‘native’ housessa, tuollainen mikä tuossa alhaalla olevassa kuvassa näkyy. Suihkun (lue: kaada ämpärillä vettä päällesi) ja päivällisen jälkeen olikin nukkumaanmeno aika, kellokin oli jo reippaasti yli kahdeksan. Filippiinit on samassa aikavyöhykkeessä Singaporen kanssa, joten täällä tulee pimeä tosi aikaisin. Paikallisten vuorokausirytmi on osapuilleen nukkumaan yhdeksältä ja ylös viideltä. Iskä siis sopeutuisi tänne oikein hyvin :) Vähän tuossa majassa ensin ötökät kauhistuttivat, mutta yhtään en nähnyt. Tosin seuraavana päivänä tästä riemuitessani irlantilainen matkakumppani totesi, että mun sängyssä oli ollut torakka vain pari minuuttia ennen kuin olin siihen kallistunut. Olin hyvin onnellinen, että tätä ei kerrottu mulle illalla.

Keskiviikkona aamulla noin kaksi tuntia kukonlaulun alkamisen jälkeen eli viideltä soi herätyskello ja reippaat vaeltajat lähtivät kohti vesiputouksia. Päätettiin syödä aamupala vasta reissun jälkeen, mikä osoittautui aikamoiseksi virhearvioinniksi. Jo menomatkalla reidet olivat maitohapoilla ja jalat vain tärisivät kun yritin kiipeillä ylös ja alas riisiterassien keskellä. Kivet olivat mutaisia edellisen päivän sateen jäljiltä, joten sai olla tosi tarkkana ja jännittää jokaista lihastaan. Onneksi oli suklaapatukka hätävararavintona repun pohjalla, mutta ei siitäkään loppujen lopuksi hirveästi iloa ollut. Sääli että sykemittari on Suomessa, mutta väittäisi että tuolla kahden tunnin reissulla kaloreita kului vähintään parin suklaapatukan verran ja keskisyke lienee jossain 150 toisella puolella. Menomatkalla kysyttiin neuvoja reitille yhdeltä paikalliselta mieheltä – paluumatkalla kyseinen mies vain totesi mulle, että kävit sitten uimassakin. Ei, en käynyt. Kunhan hikoilin ja aurinko ei vielä edes paistanut. Tästä reissusta selvittiin aamupalapöytään ja puolen tunnin ruhtinaalisen lepotauon jälkeen olikin aika kiivetä vuoren huipulle kohti jeepneytä, joka kuljetti meidät takaisin Banaueen. Tiukka tunnin nousu aamuisen vaelluksen jäljiltä oli vieläkin kovempi, ajoittain luulin etten pääse ylös asti millään. Tuossa alhaalla vasemmalla olevassa kuvassa näkyy Batadin kylä ja taustalla olevat vuoren huiput ovat osapuilleen sillä korkeudella mihin kiivettiin.

Kerrassaan hulppea reissu ja vaellus siis. Fyysisesti todella rankka, mutta oli se sen arvoista. Osa jäi vielä jatkamaan matkaansa toiseksi yöksi, siellä on pari sellaista pientä kylää, joihin ei tule edes sähköä. Vähän olisi itseäkin houkuttanut, mutta aamun vesiputousreissun jälkeen en olisi ollut kykenevä neljän tunnin vaellukseen. Lihaskunto ei olisi riittänyt ja tämän lisäksi jalka lipsahti rappusissa ja nyt parantelen nyrjähtänyttä nilkkaa. Onneksi pysyi yllättävän hyvänä kunnes Banauessa otin lenkkarin pois jalasta, nyt on käveleminen astetta vaikeampaa.