Ympyrä sulkeutuu: Hua Hin

Matka päättyy sinne mistä se alkoikin, Hua Hinin aurinkorannoille. Olen jopa samassa hostellissa kuin jouluna ja makoilen rannalla saman sedän aurinkotuoleilla. Enkä vieläkään voi ymmärtää miten täällä aina paistaa aurinko ja on lämmintä – vaikka nyt on sadekausi menossa niin se tarkoittaa vain iltapäivällä lyhyttä sadekuuroa. Turisteja on onneksi paljon vähemmän kuin jouluna ja kauppiaatkin vaikuttavat alistuneen matalasesonkiin eivätkä yritä tuputtaa niin sinnikkäästi tuktuk ajelua ja iltapuvun teettämistä.

Viimeisenä To-do listassa ollut Vang Vieng ja tubing on koettu. Kyseisen aktiviteetin ideahan on laskea traktorin sisäkumilla alas likaista jokea (näyttää vähän aurajoelta) ja matkan varrella rannalla olevat baarit kiskovat juhlijoita oluelle jos toisellekin kun vaan vähän vilkuttelee sinnepäin, että nyt olisi jano. Koko paikka muistuttaa lähinnä suurta ulkoilmadiskoa, useimmat paikat myyvät kaljan ja shotin paikallista rommia/vodkaa/mitä lie yhteishintaan vajaalla eurolla. Olihan kokemus. Nyt on hyvä rentoutua pari päivää ja samalla hankkia hyvin pitkälti kadonnutta rusketusta takaisin. Vielä kun tämä punotus sellaiseksi muuttuisi.. Tokihan täällä Kaakkois-Aasiassa vielä nähtävää olisi, Borneolla olisi kiva käydä sademetsissä ja Angkor Watin temppeleillä Kambotsassa. Toisaalta vaikka olisin ottanut paluulipun vasta jouluksi niin varmasti olisi silti jäänyt paikkoja, joita olisi vielä kiva nähdä.

Vähän samanlainen meininki on kuin mitä Singaporessa pari viimeistä viikkoa – kaikki pitäisi vielä nähdä ja kokea uudestaan ja syödä kaikkia ruokia vielä kerran (niitä lempiruokia vähän useamminkin). Tosin täällä ei onneksi niin hirveästi aktiviteettia ole ellei lähde päiväpakettimatkoille, mikä ei ole suunnitelmana. Tosin mitäpä muuta sitä tässä kohtaa enää kaipaisikaan kuin hiekkarantaa ja tuliaiskrääsää.

Samanlainen, mutta erilainen

Laos sijaitsee Thaimaan ja Vietnamin välissä, Kambotsan pohjoispuolella. Pinta-alaltaan ja asukasluvultaan osapuilleen Suomen kokoinen, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Luonto on todella vihreää sademetsää ja jylhiä kallioita, tosin ensimmäinen on osittain sadekauden ansiota. Vettä tulee osapuilleen puolet päivästä. Todella köyhä maa, olen tällä hetkellä Vang Viengissä, joka on the Paikka jokaiselle reppureissaajalle. Hotellihuone (kyllä, hotelli. ei siis mikään hostelli) kustantaa reilut neljä euroa yöltä, pirtelö ravintolassa 50 senttiä ja melkein aidot raybanit vajaat kaksi euroa tinkimättä. Ensimmäinen rautatie on juuri rakennettu Thaimaan rajalta pääkaupungin Vientianen kupeeseen, tiet ovat niin huonossa kunnossa että 200 kilometrin matkaan kuluu reilu nelisen tuntia. Maa on itsenäistynyt Ranskan vallan alaisuudesta, mikä näkyy täällä vielä oikein hyvin. Varsinkin Vientianessa oli kahvilaa toisensa vieressä ja juurikin sellaista eurooppalaistyylistä. Niiden takia olisin voinut jäädä sinne vaikka viikoksi syömään tuoretta pullaa, mutta kun kaupungissa ei muuta nähtävää ollut niin päätin jatkaa matkaa yhden päivän jälkeen. Tosin kyllä täällä Vang Viengissäkin leipää on tarjolla, oi mitä luksusta leipurin tyttärelle! Hedelmäkojujen myyjillä on banaaniterttujen lisäksi patonkia tarjolla ja täältä saa oikeaa kahvia, ei siis sitä 3 in 1 instantkahvia, jota on joutunut juomaan ihan liian paljon.

Vähän kävin Vientianessa kurkistamassa temppeleitä. vaikka kiintiö on kyllä edelleenkin täynnä. Alunperin matkasuunnitelmaan kuului tosiaan Myanmar, jossa ainakin kuvien perusteella on oikein hulppeasti koristeltuja temppeleitä. Kovasti ilahdutti kun löysin niitä myös täältä Laosista. Alla vasemmalla kuva temppelistä, oikealla Vientianesta kahvilanäkymää.

 

 

 

 

 

 

 

Yllä kahteen kuvaan tiivistettynä kaikki mitä Vientianella on tarjota. Buddhapuisto sieltä olisi löytynyt vielä näiden lisäksi – siis puisto, joka on täynnä kivisiä buddhapatsaita. Näin ollen matka jatkuikin jo heti seuraavana päivänä Vang Viengiin, joka oli pääsyy siihen miksi Laosiin edes tulin. Täällä on turismi alkanut kehittyä noin kymmenen vuotta sitten ja nyt on jo oikein kelpo kylä, tosin vieläkin sellainen mukava Gili T:n kaltainen eikä mikään Kuta. Alunperin tänne matkailijat alkoivat tulla upean luonnon vuoksi, täällä on tarjolla muun muassa kalliokiipeilyä, melontaa ja paljon isoja luolia, joihin pääsee sisälle ihmettelemään. Pakettimatkoja tänne ei ilmeisesti tarjota, mutta jonkin verran on näkynyt niin perheitä kuin keski-ikäisiä pariskuntiakin.

 

 

 

 

 

 

 

Lyöttäydyin jo Laosin rajalla parin jenkkitytön matkaan ja tänään käytiin luolissa ja melomassa. Ensimmäisessä isossa luolassa ei ollut keitään muita kuin me (ja mukana ollut opas) kun mentiin sinne sisälle, oli oikein luksusta kaikkien turistikohteiden jälkeen. Sen lisäksi luola oli edelleen ihan autenttinen, ei siis mitään ylimääräisiä valaistuksia, tasoitettuja kulkureittejä tai kaiteita. Aikamoista liukasteluahan se siellä mudan joukossa oli. Käytiin myös luolassa, jossa vedenpinta oli niin korkealla että sinne mentiin valtavassa uimarenkaassa. Oli ihan huippua kellua sen luolan läpi, joskin ajoittain kulkuaukot olivat hivenen kapoisia. Melontakuvassa tarkkasilmäinen bongaa allekirjoittaneen sinisessä sadetakissaan kauemman kajakin etupenkiltä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuten täällä kovin usein kuulee sanottavan: “same, same but different”. Sitä samaahan nämä kaikki Kaakkois-Aasian maat Singaporea lukuunottamatta ovat, mutta täältä Laosista on löytynyt piristyttävän paljon positiivisia eroja.

Shanghai

Pekingin jälkeen vietin pari päivää Shanghaissa. Siinä missä Peking oli ehkä sitä perinteisempää Kiinaa ainakin arkkitehtuurin osalta niin Shanghaissa kohosivat pilvenpiirtäjät toisensa viereen. Tämän vuoksi Peking on myös levittäytynyt maantieteellisesti tosi laajalle alueelle ja liikkuminen paikasta toiseen vaatii yllättävän paljon aikaa. Keskimääräinen talo keskustan alueella oli ehkä kaksi tai kolme kerrosta, toki kyllä sielläkin kerrostaloja oli. Shanghaissa puolestaan perinteitä ei ole kunnioitettu, vaan oikeastaan koko kaupunki on rakennettu uusiksi. Alla olevista kuvista eron huomaa oikein hyvin, vaikka toki valitsin ne tarkoituksella eri ääripäistä. Tavalliselle länsimaalaiselle turistille Peking on paljon antoisampi lukuisine nähtävyyksineen, mutta jos asua pitäisi niin kyllä Shanghai olisi itsestään selvä valinta.

 

 

 

 

 

 

 

En ollut Shanghaissa tosiaan kuin kaksi päivää, joten hyödynnettiin ne kämppiksen kanssa oikein tehokkaasti. Loppujen lopuksi tuo oli myös ihan riittävä aika kun temppeleitä ja puutarhoja en ollut enää kiinnostunut kiertämään. Oli myös kiva olla paikallisen kierrätettävänä kun voi itse vaan seurata perässä sen kummemmin kartasta murehtimatta ja samalla näkee myös miten toinen elää kotikaupungissaan. Shanghaissa on alue nimeltään “French Concession”, jossa asuu paljon länsimaalaisia. Arkkitehtuuri lyhtypylväitä myöten oli ihan kuin Euroopassa ja se oikein korostui kun jokaisessa nurkassa oli kahviloita ja kaduilla käveli käsittämättömän paljon länsimaalaisia. Melkein tuli kotoisa olo! Shanghaissakin oli säästetty vanhoja rakennuksia parin korttelin verran ja siellä oli sitten turisteja kuin Kielletyssä kaupungissa konsanaan. Alla oikealla olevassa kuvassa olen yhdeksän kulmaisella sillalla, jonka läpi kulkeminen tuo kuulemma onnea.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytiin myös tosi hulppeassa baarissa, jossa en kehdannut kameran kanssa räpsiä kuvia. Kadulle ei näkynyt mitenkään, että siellä olisi yhtään mitään. Rappukäytävän syvennyksessä oli ainoastaan yhdeksän valaistua koloa, joita piti osata koputella oikeassa järjestyksessä, jotta viereinen seinä aukesi sisäänpääsyksi. Ulos asti ei kuulunut siis edes musiikkia ja jonoakaan ei ollut kun ilmeisesti aika rajatulle asiakaskunnalle tuo paikka on tarjolla. Sisätilat oli ihan viimeisen päälle viimeisteltyjä ja suhteellisen suuri osa asiakkaista oli länsimaalaisia. Hinnatkin samalla tasolla kuin Suomessa.

Matka on nyt edennyt siihen pisteeseen, että välillä on ikävä singaporelaisia ruokia. Siis usein enemmän ikävä kuin perussuomalaista perunaa ja kastiketta. Nuudelit ja riisit maistuvat taas hyvältä ja yritän epätoivoissani metsästää Kiinassa tulisia kalapullanuudeleita (siis vähän kun lihapullia mutta tehty jostain seitistä ja keitetty lihaliemessä tms ja bee hoon nuudeleita) ja intialaista ruokaa. Täytynee opetella tekemään noita itse kuten myös monia muita ruokia, joihin on täällä ihastunut. Lisähuomautuksena äitille kuitenkin, että tämä saattaa olla pelkästään olosuhteiden hyväksymistä (siis sen, että täältä ei saa perunaa ja ruisleipää) eikä tämä tarkoita että mulle pitäisi hankkia kotiinpaluun kunniaksi 20 kilon säkki riisiä kaikkien suomalaisten herkkujen sijaan.

Melkein seitsemäs ihme

“He who has not climbed the Great Wall is not a true man” – Mao Zedong. Lasketaanko, jos menee hissillä ylös ja kiipeilee sitten muurilla? :)

Nyt on siis Kiinanmuuri käyty ihmettelemässä. Yksi niitä harvoja kohteita, jotka oikeasti näyttävät siltä kuin kuvissa. Oli hulppea! Ylös pääsi tosiaan hiihtohissillä, kävellen olisi ollut aika rankka nousu. Ja kävi kyllä urheilusta siellä ylhäälläkin kävely, kolmessa tunnissa en ehtinyt kahdeksan kilometrin lenkkiä loppuun asti. Tosin osa ajasta kului kyllä kuvienkin ottamiseen. Täälläpäin maailmaa on muuten kummallinen tapa kutsua nähtävyyksiä yhdeksi maailman seitsemäksi ihmeeksi vaikka ne eivät sellaisia ole. Tai sitten näillä on eri listat kuin länsimaalaisilla. Viimeksi hotellin setä vakuutti Kiinanmuurin olevan yksi ihme, Filippiineillä puolestaan taksikuski kertoi Underground riverin olevan sellainen. Kahdeksansia ihmeitä on myös paljon.

 

 

 

 

 

 

 

 

Junamatkustus on suhteellisen mukavaa täälläpäin maailmaa kunhan ensin selviää asemien ihmeellisestä maailmasta. Kun “Ticket check”, “Check-in” ja “Gate” tarkoittavat kaikki sitä samaa paikkaa, josta junaan mennään sisään niin vähän meinasi hämmentää kun en tiennyt pitääkö käydä kolmessa paikassa vai mitä tapahtuu. Pekingissä ei siis päässyt edes asemalaiturille kuin matkustajat, vähän samalta näytti kuin lentokentällä. Alkuhämmennyksestä kun on päästy niin aikataulut pitävät ja vauhti on kova. Hintakaan ei päätä huimaa Etelä-Koreassa tai Kiinassa, Japanissa en raskinut luotijunia käyttää. Peking-Shanghai väli taittui viidessä tunnissa, matkaa on kuitenkin 1500 kilometriä. Kun huomioi kaikki turvatarkastuksiin ja matkoihin tarvittavat ajat niin nopeammaksi tämä tulee kuin lentäminen. Juna on täynnä ja näitä lähti noin vartin välein aamulla. Tosin kyllähän Suomessakin junaa käytettäisiin todennäköisesti ihan eri tavalla, jos Helsingistä pääsisi Ouluun parissa tunnissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vessakulttuuri on astetta mielenkiintoisempaa. Yleensä täällä on kaikissa julkisissa paikoissa lattiassa reiät, länsimainen istuin löytyy sitten invavessasta. Osa rei’istä on kyllä astetta hienompia ja niissä saattaa olla esimerkiksi automaattinen huuhtelu. Toistaiseksi en kuitenkaan ole oppinut ymmärtämään, mikä siinä oven sulkemisessa ja lukitsemisessa on niin vaikeaa? Järjestäen kun menee julkisiin vessoihin niin siellä tätit on kyykyssä kopeissaan ovet apposen auki. Ite olen tottunut, että jos ovi on raollaan tai kokonaan auki niin sinne voi mennä niin on tässä muutamia kiusallisia tilanteita tullut. Hostellin vessassa ei ollut lukkoa ollenkaan, mikä ei nyt ihan kaikkein mukavinta ole dormitoryssä asuessa. Tosin eipä tämä vielä vedä vertoja sille eräälle filippiiniläiselle huoltoasemalle, jossa ei ollut koppeja ollenkaan vaan ainoastaan reikiä vierekkäin..

Indonesialaisilla oli tapana jäädä toistelemaan itsekseen mitä toinen sanoi. Pitkään mietin että onko se jotain kettuilua (niin kuin suomalainen sen ottaa), mutta kun sitä harrastivat kaikki ja jäivät vielä nimiäkin toistelemaan niin kaipa se joku kulttuurijuttu on. Kiinassa puolestaan ihmiset tuijottavat ihan häpeilemättä. Toisinaan on ikävä tummia hiuksia, tosin vaaleissakin on etunsa. Ei hirveän kauaa tarvitse esimerkiksi junassa ihmetellä rinkan kanssa kun joku tulee auttamaan sen nostamisessa matkatavarahyllylle :)

Tiesittekö muuten, että Pohjois-Koreassa on kymmenen vuoden pakolllinen asevelvollisuus? Naiset selviävät seitsemällä.

Pekingin ankkaa Pekingissä

Taas on kuin huomaamatta muutama päivä kulunut – vähiin käy ennen kuin loppuu. Tuliaisten hankkimisen aloitin tänään, tosin en kyllä oikein tiedä mikä olisi tarpeeksi pientä ja kevyttä tuonne mun täyteen sullottuun rinkkaan :)

Menneiden päivien saldoa Lama temppeli, Pekingin alueen isoin ja ehkä tärkeinkin buddhatemppeli. Alkaa pikku hiljaa temppelikiintiö tulla täyteen tämän reissun osalta, mutta tuo yksi käytiin vielä katsomassa. Sen lisäksi katsottuina on eläintarhan pandat ja kesäpalatsi. Eläintarha oli huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin Nanningissa mutta ei siltikään mikään mieltä ylentävä, Kiinassa tuo eläinten arvostus ei ole ihan samalla tasolla kuin Euroopassa. Kesäpalatsiin huonetoveri yritti mua houkutella sunnuntaina, mutta sanoin että Kielletyn kaupungin koettelemusten jälkeen en kyllä mihinkään pääturistikohteisiin lähde kuin arkisin ja silloinkin tarkkaan harkiten. Tämä oli erittäin fiksu päätös, siellä oli ovella kävijätilastoa ja arkipäivisinkin vierailijoita ollut noin 50 000. Onhan se iso paikka, mutta kyllä tuollainen määrä ihmisiä silti on aikamoinen lauma.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paikkojen valtavuudesta kertoo jotain, että yllä olevista kuvista vasen alanurkka on otettu kesäpalatsilla. Olin palatsin alueella, se jatkuu tonne mäen huipulle (ja mäen taakse) missä näkyy pari rakennusta ja jatkuu vielä mun selän taakse paljon enemmän kun mitä aluetta kuvassa näkyy.Oikean alanurkan kuvan patsas on puolestaan tehty yhdestä ainoasta puusta ja sillä oli korkeutta reilusti toistakymmentä metriä. Isoin näkemäni autotie on kuusi suoraan menevää kaistaa ja kolme kääntyvää – suuntaansa. Saatoin kyllä mennä laskuissa sekaisinkin. Käveltiin yksi päivä “ihan läheltä” hotellille takaisin kun ruuhka-aikana taksin saaminen ei ollutkaan niin helppoa. Matkaa ei kertynyt kuin Kielletyn kaupungin pituus ja Tiananmen aukio, mutta aikaa kului melkein tunti.

 

Tänään ruokana oli Pekingin ankkaa, kun tarjoilija sitä oikein erikseen suositteli. Ja kyllähän se hyvältä maistui päivän aherruksen jälkeen, johon kuului muun muassa junalipun hankkiminen Shanghaihin. Täällä kun matkatoimistot eivät voi ostaa nopeisiin juniin lippua vaan mun piti se henkilökohtaisesti hakea ja näyttää passia lippuluukulla. Mukana oli kyllä paperilappu, johon oli kirjoitettuna mitä haluan, mutta eipä tuo silti mikään helppo homma ollut. Ticket office luki vielä englanniksi, mutta luukkuja oli tarjolla yhteensä sata ja ainoastaan kiinaksi oli selvitetty mitä lippuja saa mistäkin. Lisäksi mun lapusta oli unohtunut päivämäärä ja sitäkös siinä selvitettiin myyjän ja kahden tulkkaavan ihmisen välityksellä.Samalla kävin katsomassa jo valmiiksi mistä se juna lähtee, mikä ei ollut ollenkaan huonompi ratkaisu. Jos on merkitty fiksusti “arrivals” lukuisin kyltein, niin melkein olisin odottanut vastaavaa kylttimerta myös “departues” laitureille.

Kielletyssä kaupungissa

Mikään ei ole niin fiksu kuin teekkari – vaikka olisikin tällainen käsienheiluttelija. Sain liiankin helposti facebookin ja blogspotin toimimaan täällä sensuurin luvatussa maassa. Kaksi päivää siis takana Pekingissä ja ensivaikutelmana todettakoon, että on tämä valtava! Kiinalaisia on jokaisessa turistikohteessa enemmän kuin Suomessa asukkaita ja normaalitkin tiet on tuplaten leveämpiä kuin mihin olen tottunut.

Matka Seoulista sujui hyvin, vähän hämmennystä tuli kun lentokenttäbussi jätti parin kilsan päähän hostellista ja siinä sitten joku paikallinen rupesi mua auttamaan. Kehotti ottamaan taksin bussin sijasta, sellaisen viittoi pysähtymään ja kertoi vielä kuskille mihin olen menossa. Kuski lähti ajamaan ja kieltäytyi laittamasta mittaria päälle. Tässä kohtaa varmasti kaikki jo kohottavat kulmakarvojaan ajatellen “paljonko tyttörukka joutui maksamaan kyydistään?!”. No vajaat kaksi euroa. Ja vielä maksun jälkeenkin kuskin virne oli sitä luokkaa, että olisi veloittanut vähintään sata euroa omaan pussiin ylimääräistä. Kaikki tavaratkin tarkistin kolmesti ja mitään ei ole viety. Vahva fiilis edelleen, että jotenkin mua huijattiin, mutta en kyllä yhtään ymmärrä miten.

Eilen otin ihan rauhallisesti, kävin Tiananmen aukiolla ihmettelemässä ja kävelin ympyrää hotellin lähimaastossa. Tai siis itse asiassa majailen tässä niin hyvällä paikalla, että Tianmen aukiokin on ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Tänään vuorossa oli Kielletty kaupunki, joka ei ehkä ollut ihan paras valinta viikonloppuna vierailtavaksi. Siellä oli ihmisiä ihan käsittämätön määrä. Paikkana se on valtava, kiertelin nelisen tuntia muurien sisällä ja en nähnyt edes kolmasosaa. Vähintään pari päivää pitäisi varata mikäli haluaisi käydä kunnolla läpi. Totesin tuon kuitenkin olevan riittävä määrä minulle, varsinkin kun ulkolämpötila oli 38 astetta (tosin täällä ei ole kosteaa, joten tuo on vielä ihan kiva) ja en mahtunut siellä tungoksessa olemaan. Sieltä poistuessani huomasin tien toisella puolella jonkun temppelin, joka oli sopivasti mäen päällä. Kiipesin siis sinne ottamaan kuvia Pekingistä ja kielletystä kaupungista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytöstavat on yllättävän hyvin myös kiinalaisilla hallussa, mitä nyt miehet tykkäävät ottaa musta valokuvia. Parhaani mukaan kameravalojen välkettä väistelen, mutta kyllä siellä useamman loma-albumissa mun luonnon vaalea kauneuteni on ihasteltavana. Vähän ärsyttää, siihen olen vetänyt rajan että kenenkään kanssa en poseeraa kuvissa. Naiset sentään tulevat vaan uteliaina kysymään mistä olen kotoisin ja onko tämä luonnollinen hiustenvärini. Olisin luullut, että Pekingissä olisivat tottuneempia länsimaalaisiin.

Horisontissa: Pohjois-Korea

Tänään päiväpakettimatka suuntautui Koreoiden rajalle demilitarisoidulle alueelle (DMZ). Etelä-Korea on siis avannut oman puolensa tuosta alueesta turisteille nähtäväksi, tosin tarkkaa siellä oli. Passia piti näyttää ja sotilaat näyttivät siltä, että parempi olla yrittämättä yhtään mitään ylimääräistä. En siis yrittänyt. Paljon tuli opittua Koreoiden välisestä historiasta, joskin tässä kohtaa täytyy taas muistaa että kuulin tarinasta vain sen eteläisemmän puolen. Tosin eiköhän se ole kahdesta vaihtoehdosta se lähempänä totuutta oleva.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ylhäällä vasemman puoleisessa kuvassa on piikkilanka aitaa, joka alkoi jo hyvin pian Soulin jälkeen. Pohjois-Korealaiset vakoojat olivat kuulemma soluttautuneet jokea pitkin etelän puolelle ja sitä varten jo moottoritien varressa oli vartiotorneja, jotka ovat vielä tänäkin päivänä käytössä. Oikealla olevassa kuvassa minä ja kaksi etelä-korealaista sotilasta Dorasanin rautatieasemalla. Kyseinen asema rakennettiin Koreoiden yhteisellä sopimuksella demilitarisoidulle alueelle, jotta junaliikenne saataisiin kulkemaan etelän ja pohjoisen välillä. Valmistumisen jälkeen Pohjois-Korea muutti mieltään eikä asemaa koskaan saatu otettua käyttöön. Näiden lisäksi pääsin käymään muun muassa tunnelissa, jonka Pohjois-Korea oli rakentanut Etelä-Koreaan asti ja tarkoituksena oli ollut ilmeisesti käyttää sitä hyökkäämiseen.

Alla vasemmalla olevassa kuvassa näkyisi Pohjois-Korea, jos ei olisi ollut noin sumuista. Reunalta näki, mutta sieltä ei saanut ottaa kuvia. Ja tämä kuului niihin ylimääräisiin asioihin, joita en edes yrittänyt. Toisaalta eipä siellä rajan tuntumassa mitään oikeaa näe, oppaan mukaan Pohjois-Korea on rakentanut ihan rajan tuntumaan (Etelä-Korean vartiotornien näköalueelle) muun muassa propagandakylän, jonka tarkoitus on ilmeisesti näyttää kuinka hyvin heillä menee mutta missä ei oikeasti asu ketään. Muuten maisema oli vuoristoista ja yllättävän vihreää. Oikealla kuva Dorasanin rautatieasemalta, siellä on kyltti mistä junien Pohjois-Korean pääkaupunkiin Pyongyang piti lähteä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Loppukevennyksenä vielä pari kuvaa eiliseltä, jolloin kävin Noryangin kalamarkkinoilla. Osa kaloista oli niin tuoreita, että olivat vielä uiskentelemassa akvaariossa. Tosin näkyipä siellä hyllyllä sätkivä kalakin, joten tämän tuoreempaa lienee aika vaikea saada.