Ympyrä sulkeutuu: Hua Hin

Matka päättyy sinne mistä se alkoikin, Hua Hinin aurinkorannoille. Olen jopa samassa hostellissa kuin jouluna ja makoilen rannalla saman sedän aurinkotuoleilla. Enkä vieläkään voi ymmärtää miten täällä aina paistaa aurinko ja on lämmintä – vaikka nyt on sadekausi menossa niin se tarkoittaa vain iltapäivällä lyhyttä sadekuuroa. Turisteja on onneksi paljon vähemmän kuin jouluna ja kauppiaatkin vaikuttavat alistuneen matalasesonkiin eivätkä yritä tuputtaa niin sinnikkäästi tuktuk ajelua ja iltapuvun teettämistä.

Viimeisenä To-do listassa ollut Vang Vieng ja tubing on koettu. Kyseisen aktiviteetin ideahan on laskea traktorin sisäkumilla alas likaista jokea (näyttää vähän aurajoelta) ja matkan varrella rannalla olevat baarit kiskovat juhlijoita oluelle jos toisellekin kun vaan vähän vilkuttelee sinnepäin, että nyt olisi jano. Koko paikka muistuttaa lähinnä suurta ulkoilmadiskoa, useimmat paikat myyvät kaljan ja shotin paikallista rommia/vodkaa/mitä lie yhteishintaan vajaalla eurolla. Olihan kokemus. Nyt on hyvä rentoutua pari päivää ja samalla hankkia hyvin pitkälti kadonnutta rusketusta takaisin. Vielä kun tämä punotus sellaiseksi muuttuisi.. Tokihan täällä Kaakkois-Aasiassa vielä nähtävää olisi, Borneolla olisi kiva käydä sademetsissä ja Angkor Watin temppeleillä Kambotsassa. Toisaalta vaikka olisin ottanut paluulipun vasta jouluksi niin varmasti olisi silti jäänyt paikkoja, joita olisi vielä kiva nähdä.

Vähän samanlainen meininki on kuin mitä Singaporessa pari viimeistä viikkoa – kaikki pitäisi vielä nähdä ja kokea uudestaan ja syödä kaikkia ruokia vielä kerran (niitä lempiruokia vähän useamminkin). Tosin täällä ei onneksi niin hirveästi aktiviteettia ole ellei lähde päiväpakettimatkoille, mikä ei ole suunnitelmana. Tosin mitäpä muuta sitä tässä kohtaa enää kaipaisikaan kuin hiekkarantaa ja tuliaiskrääsää.

Samanlainen, mutta erilainen

Laos sijaitsee Thaimaan ja Vietnamin välissä, Kambotsan pohjoispuolella. Pinta-alaltaan ja asukasluvultaan osapuilleen Suomen kokoinen, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Luonto on todella vihreää sademetsää ja jylhiä kallioita, tosin ensimmäinen on osittain sadekauden ansiota. Vettä tulee osapuilleen puolet päivästä. Todella köyhä maa, olen tällä hetkellä Vang Viengissä, joka on the Paikka jokaiselle reppureissaajalle. Hotellihuone (kyllä, hotelli. ei siis mikään hostelli) kustantaa reilut neljä euroa yöltä, pirtelö ravintolassa 50 senttiä ja melkein aidot raybanit vajaat kaksi euroa tinkimättä. Ensimmäinen rautatie on juuri rakennettu Thaimaan rajalta pääkaupungin Vientianen kupeeseen, tiet ovat niin huonossa kunnossa että 200 kilometrin matkaan kuluu reilu nelisen tuntia. Maa on itsenäistynyt Ranskan vallan alaisuudesta, mikä näkyy täällä vielä oikein hyvin. Varsinkin Vientianessa oli kahvilaa toisensa vieressä ja juurikin sellaista eurooppalaistyylistä. Niiden takia olisin voinut jäädä sinne vaikka viikoksi syömään tuoretta pullaa, mutta kun kaupungissa ei muuta nähtävää ollut niin päätin jatkaa matkaa yhden päivän jälkeen. Tosin kyllä täällä Vang Viengissäkin leipää on tarjolla, oi mitä luksusta leipurin tyttärelle! Hedelmäkojujen myyjillä on banaaniterttujen lisäksi patonkia tarjolla ja täältä saa oikeaa kahvia, ei siis sitä 3 in 1 instantkahvia, jota on joutunut juomaan ihan liian paljon.

Vähän kävin Vientianessa kurkistamassa temppeleitä. vaikka kiintiö on kyllä edelleenkin täynnä. Alunperin matkasuunnitelmaan kuului tosiaan Myanmar, jossa ainakin kuvien perusteella on oikein hulppeasti koristeltuja temppeleitä. Kovasti ilahdutti kun löysin niitä myös täältä Laosista. Alla vasemmalla kuva temppelistä, oikealla Vientianesta kahvilanäkymää.

 

 

 

 

 

 

 

Yllä kahteen kuvaan tiivistettynä kaikki mitä Vientianella on tarjota. Buddhapuisto sieltä olisi löytynyt vielä näiden lisäksi – siis puisto, joka on täynnä kivisiä buddhapatsaita. Näin ollen matka jatkuikin jo heti seuraavana päivänä Vang Viengiin, joka oli pääsyy siihen miksi Laosiin edes tulin. Täällä on turismi alkanut kehittyä noin kymmenen vuotta sitten ja nyt on jo oikein kelpo kylä, tosin vieläkin sellainen mukava Gili T:n kaltainen eikä mikään Kuta. Alunperin tänne matkailijat alkoivat tulla upean luonnon vuoksi, täällä on tarjolla muun muassa kalliokiipeilyä, melontaa ja paljon isoja luolia, joihin pääsee sisälle ihmettelemään. Pakettimatkoja tänne ei ilmeisesti tarjota, mutta jonkin verran on näkynyt niin perheitä kuin keski-ikäisiä pariskuntiakin.

 

 

 

 

 

 

 

Lyöttäydyin jo Laosin rajalla parin jenkkitytön matkaan ja tänään käytiin luolissa ja melomassa. Ensimmäisessä isossa luolassa ei ollut keitään muita kuin me (ja mukana ollut opas) kun mentiin sinne sisälle, oli oikein luksusta kaikkien turistikohteiden jälkeen. Sen lisäksi luola oli edelleen ihan autenttinen, ei siis mitään ylimääräisiä valaistuksia, tasoitettuja kulkureittejä tai kaiteita. Aikamoista liukasteluahan se siellä mudan joukossa oli. Käytiin myös luolassa, jossa vedenpinta oli niin korkealla että sinne mentiin valtavassa uimarenkaassa. Oli ihan huippua kellua sen luolan läpi, joskin ajoittain kulkuaukot olivat hivenen kapoisia. Melontakuvassa tarkkasilmäinen bongaa allekirjoittaneen sinisessä sadetakissaan kauemman kajakin etupenkiltä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuten täällä kovin usein kuulee sanottavan: “same, same but different”. Sitä samaahan nämä kaikki Kaakkois-Aasian maat Singaporea lukuunottamatta ovat, mutta täältä Laosista on löytynyt piristyttävän paljon positiivisia eroja.

Shanghai

Pekingin jälkeen vietin pari päivää Shanghaissa. Siinä missä Peking oli ehkä sitä perinteisempää Kiinaa ainakin arkkitehtuurin osalta niin Shanghaissa kohosivat pilvenpiirtäjät toisensa viereen. Tämän vuoksi Peking on myös levittäytynyt maantieteellisesti tosi laajalle alueelle ja liikkuminen paikasta toiseen vaatii yllättävän paljon aikaa. Keskimääräinen talo keskustan alueella oli ehkä kaksi tai kolme kerrosta, toki kyllä sielläkin kerrostaloja oli. Shanghaissa puolestaan perinteitä ei ole kunnioitettu, vaan oikeastaan koko kaupunki on rakennettu uusiksi. Alla olevista kuvista eron huomaa oikein hyvin, vaikka toki valitsin ne tarkoituksella eri ääripäistä. Tavalliselle länsimaalaiselle turistille Peking on paljon antoisampi lukuisine nähtävyyksineen, mutta jos asua pitäisi niin kyllä Shanghai olisi itsestään selvä valinta.

 

 

 

 

 

 

 

En ollut Shanghaissa tosiaan kuin kaksi päivää, joten hyödynnettiin ne kämppiksen kanssa oikein tehokkaasti. Loppujen lopuksi tuo oli myös ihan riittävä aika kun temppeleitä ja puutarhoja en ollut enää kiinnostunut kiertämään. Oli myös kiva olla paikallisen kierrätettävänä kun voi itse vaan seurata perässä sen kummemmin kartasta murehtimatta ja samalla näkee myös miten toinen elää kotikaupungissaan. Shanghaissa on alue nimeltään “French Concession”, jossa asuu paljon länsimaalaisia. Arkkitehtuuri lyhtypylväitä myöten oli ihan kuin Euroopassa ja se oikein korostui kun jokaisessa nurkassa oli kahviloita ja kaduilla käveli käsittämättömän paljon länsimaalaisia. Melkein tuli kotoisa olo! Shanghaissakin oli säästetty vanhoja rakennuksia parin korttelin verran ja siellä oli sitten turisteja kuin Kielletyssä kaupungissa konsanaan. Alla oikealla olevassa kuvassa olen yhdeksän kulmaisella sillalla, jonka läpi kulkeminen tuo kuulemma onnea.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytiin myös tosi hulppeassa baarissa, jossa en kehdannut kameran kanssa räpsiä kuvia. Kadulle ei näkynyt mitenkään, että siellä olisi yhtään mitään. Rappukäytävän syvennyksessä oli ainoastaan yhdeksän valaistua koloa, joita piti osata koputella oikeassa järjestyksessä, jotta viereinen seinä aukesi sisäänpääsyksi. Ulos asti ei kuulunut siis edes musiikkia ja jonoakaan ei ollut kun ilmeisesti aika rajatulle asiakaskunnalle tuo paikka on tarjolla. Sisätilat oli ihan viimeisen päälle viimeisteltyjä ja suhteellisen suuri osa asiakkaista oli länsimaalaisia. Hinnatkin samalla tasolla kuin Suomessa.

Matka on nyt edennyt siihen pisteeseen, että välillä on ikävä singaporelaisia ruokia. Siis usein enemmän ikävä kuin perussuomalaista perunaa ja kastiketta. Nuudelit ja riisit maistuvat taas hyvältä ja yritän epätoivoissani metsästää Kiinassa tulisia kalapullanuudeleita (siis vähän kun lihapullia mutta tehty jostain seitistä ja keitetty lihaliemessä tms ja bee hoon nuudeleita) ja intialaista ruokaa. Täytynee opetella tekemään noita itse kuten myös monia muita ruokia, joihin on täällä ihastunut. Lisähuomautuksena äitille kuitenkin, että tämä saattaa olla pelkästään olosuhteiden hyväksymistä (siis sen, että täältä ei saa perunaa ja ruisleipää) eikä tämä tarkoita että mulle pitäisi hankkia kotiinpaluun kunniaksi 20 kilon säkki riisiä kaikkien suomalaisten herkkujen sijaan.

Melkein seitsemäs ihme

“He who has not climbed the Great Wall is not a true man” – Mao Zedong. Lasketaanko, jos menee hissillä ylös ja kiipeilee sitten muurilla? :)

Nyt on siis Kiinanmuuri käyty ihmettelemässä. Yksi niitä harvoja kohteita, jotka oikeasti näyttävät siltä kuin kuvissa. Oli hulppea! Ylös pääsi tosiaan hiihtohissillä, kävellen olisi ollut aika rankka nousu. Ja kävi kyllä urheilusta siellä ylhäälläkin kävely, kolmessa tunnissa en ehtinyt kahdeksan kilometrin lenkkiä loppuun asti. Tosin osa ajasta kului kyllä kuvienkin ottamiseen. Täälläpäin maailmaa on muuten kummallinen tapa kutsua nähtävyyksiä yhdeksi maailman seitsemäksi ihmeeksi vaikka ne eivät sellaisia ole. Tai sitten näillä on eri listat kuin länsimaalaisilla. Viimeksi hotellin setä vakuutti Kiinanmuurin olevan yksi ihme, Filippiineillä puolestaan taksikuski kertoi Underground riverin olevan sellainen. Kahdeksansia ihmeitä on myös paljon.

 

 

 

 

 

 

 

 

Junamatkustus on suhteellisen mukavaa täälläpäin maailmaa kunhan ensin selviää asemien ihmeellisestä maailmasta. Kun “Ticket check”, “Check-in” ja “Gate” tarkoittavat kaikki sitä samaa paikkaa, josta junaan mennään sisään niin vähän meinasi hämmentää kun en tiennyt pitääkö käydä kolmessa paikassa vai mitä tapahtuu. Pekingissä ei siis päässyt edes asemalaiturille kuin matkustajat, vähän samalta näytti kuin lentokentällä. Alkuhämmennyksestä kun on päästy niin aikataulut pitävät ja vauhti on kova. Hintakaan ei päätä huimaa Etelä-Koreassa tai Kiinassa, Japanissa en raskinut luotijunia käyttää. Peking-Shanghai väli taittui viidessä tunnissa, matkaa on kuitenkin 1500 kilometriä. Kun huomioi kaikki turvatarkastuksiin ja matkoihin tarvittavat ajat niin nopeammaksi tämä tulee kuin lentäminen. Juna on täynnä ja näitä lähti noin vartin välein aamulla. Tosin kyllähän Suomessakin junaa käytettäisiin todennäköisesti ihan eri tavalla, jos Helsingistä pääsisi Ouluun parissa tunnissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vessakulttuuri on astetta mielenkiintoisempaa. Yleensä täällä on kaikissa julkisissa paikoissa lattiassa reiät, länsimainen istuin löytyy sitten invavessasta. Osa rei’istä on kyllä astetta hienompia ja niissä saattaa olla esimerkiksi automaattinen huuhtelu. Toistaiseksi en kuitenkaan ole oppinut ymmärtämään, mikä siinä oven sulkemisessa ja lukitsemisessa on niin vaikeaa? Järjestäen kun menee julkisiin vessoihin niin siellä tätit on kyykyssä kopeissaan ovet apposen auki. Ite olen tottunut, että jos ovi on raollaan tai kokonaan auki niin sinne voi mennä niin on tässä muutamia kiusallisia tilanteita tullut. Hostellin vessassa ei ollut lukkoa ollenkaan, mikä ei nyt ihan kaikkein mukavinta ole dormitoryssä asuessa. Tosin eipä tämä vielä vedä vertoja sille eräälle filippiiniläiselle huoltoasemalle, jossa ei ollut koppeja ollenkaan vaan ainoastaan reikiä vierekkäin..

Indonesialaisilla oli tapana jäädä toistelemaan itsekseen mitä toinen sanoi. Pitkään mietin että onko se jotain kettuilua (niin kuin suomalainen sen ottaa), mutta kun sitä harrastivat kaikki ja jäivät vielä nimiäkin toistelemaan niin kaipa se joku kulttuurijuttu on. Kiinassa puolestaan ihmiset tuijottavat ihan häpeilemättä. Toisinaan on ikävä tummia hiuksia, tosin vaaleissakin on etunsa. Ei hirveän kauaa tarvitse esimerkiksi junassa ihmetellä rinkan kanssa kun joku tulee auttamaan sen nostamisessa matkatavarahyllylle :)

Tiesittekö muuten, että Pohjois-Koreassa on kymmenen vuoden pakolllinen asevelvollisuus? Naiset selviävät seitsemällä.

Pekingin ankkaa Pekingissä

Taas on kuin huomaamatta muutama päivä kulunut – vähiin käy ennen kuin loppuu. Tuliaisten hankkimisen aloitin tänään, tosin en kyllä oikein tiedä mikä olisi tarpeeksi pientä ja kevyttä tuonne mun täyteen sullottuun rinkkaan :)

Menneiden päivien saldoa Lama temppeli, Pekingin alueen isoin ja ehkä tärkeinkin buddhatemppeli. Alkaa pikku hiljaa temppelikiintiö tulla täyteen tämän reissun osalta, mutta tuo yksi käytiin vielä katsomassa. Sen lisäksi katsottuina on eläintarhan pandat ja kesäpalatsi. Eläintarha oli huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin Nanningissa mutta ei siltikään mikään mieltä ylentävä, Kiinassa tuo eläinten arvostus ei ole ihan samalla tasolla kuin Euroopassa. Kesäpalatsiin huonetoveri yritti mua houkutella sunnuntaina, mutta sanoin että Kielletyn kaupungin koettelemusten jälkeen en kyllä mihinkään pääturistikohteisiin lähde kuin arkisin ja silloinkin tarkkaan harkiten. Tämä oli erittäin fiksu päätös, siellä oli ovella kävijätilastoa ja arkipäivisinkin vierailijoita ollut noin 50 000. Onhan se iso paikka, mutta kyllä tuollainen määrä ihmisiä silti on aikamoinen lauma.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paikkojen valtavuudesta kertoo jotain, että yllä olevista kuvista vasen alanurkka on otettu kesäpalatsilla. Olin palatsin alueella, se jatkuu tonne mäen huipulle (ja mäen taakse) missä näkyy pari rakennusta ja jatkuu vielä mun selän taakse paljon enemmän kun mitä aluetta kuvassa näkyy.Oikean alanurkan kuvan patsas on puolestaan tehty yhdestä ainoasta puusta ja sillä oli korkeutta reilusti toistakymmentä metriä. Isoin näkemäni autotie on kuusi suoraan menevää kaistaa ja kolme kääntyvää – suuntaansa. Saatoin kyllä mennä laskuissa sekaisinkin. Käveltiin yksi päivä “ihan läheltä” hotellille takaisin kun ruuhka-aikana taksin saaminen ei ollutkaan niin helppoa. Matkaa ei kertynyt kuin Kielletyn kaupungin pituus ja Tiananmen aukio, mutta aikaa kului melkein tunti.

 

Tänään ruokana oli Pekingin ankkaa, kun tarjoilija sitä oikein erikseen suositteli. Ja kyllähän se hyvältä maistui päivän aherruksen jälkeen, johon kuului muun muassa junalipun hankkiminen Shanghaihin. Täällä kun matkatoimistot eivät voi ostaa nopeisiin juniin lippua vaan mun piti se henkilökohtaisesti hakea ja näyttää passia lippuluukulla. Mukana oli kyllä paperilappu, johon oli kirjoitettuna mitä haluan, mutta eipä tuo silti mikään helppo homma ollut. Ticket office luki vielä englanniksi, mutta luukkuja oli tarjolla yhteensä sata ja ainoastaan kiinaksi oli selvitetty mitä lippuja saa mistäkin. Lisäksi mun lapusta oli unohtunut päivämäärä ja sitäkös siinä selvitettiin myyjän ja kahden tulkkaavan ihmisen välityksellä.Samalla kävin katsomassa jo valmiiksi mistä se juna lähtee, mikä ei ollut ollenkaan huonompi ratkaisu. Jos on merkitty fiksusti “arrivals” lukuisin kyltein, niin melkein olisin odottanut vastaavaa kylttimerta myös “departues” laitureille.

Kielletyssä kaupungissa

Mikään ei ole niin fiksu kuin teekkari – vaikka olisikin tällainen käsienheiluttelija. Sain liiankin helposti facebookin ja blogspotin toimimaan täällä sensuurin luvatussa maassa. Kaksi päivää siis takana Pekingissä ja ensivaikutelmana todettakoon, että on tämä valtava! Kiinalaisia on jokaisessa turistikohteessa enemmän kuin Suomessa asukkaita ja normaalitkin tiet on tuplaten leveämpiä kuin mihin olen tottunut.

Matka Seoulista sujui hyvin, vähän hämmennystä tuli kun lentokenttäbussi jätti parin kilsan päähän hostellista ja siinä sitten joku paikallinen rupesi mua auttamaan. Kehotti ottamaan taksin bussin sijasta, sellaisen viittoi pysähtymään ja kertoi vielä kuskille mihin olen menossa. Kuski lähti ajamaan ja kieltäytyi laittamasta mittaria päälle. Tässä kohtaa varmasti kaikki jo kohottavat kulmakarvojaan ajatellen “paljonko tyttörukka joutui maksamaan kyydistään?!”. No vajaat kaksi euroa. Ja vielä maksun jälkeenkin kuskin virne oli sitä luokkaa, että olisi veloittanut vähintään sata euroa omaan pussiin ylimääräistä. Kaikki tavaratkin tarkistin kolmesti ja mitään ei ole viety. Vahva fiilis edelleen, että jotenkin mua huijattiin, mutta en kyllä yhtään ymmärrä miten.

Eilen otin ihan rauhallisesti, kävin Tiananmen aukiolla ihmettelemässä ja kävelin ympyrää hotellin lähimaastossa. Tai siis itse asiassa majailen tässä niin hyvällä paikalla, että Tianmen aukiokin on ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Tänään vuorossa oli Kielletty kaupunki, joka ei ehkä ollut ihan paras valinta viikonloppuna vierailtavaksi. Siellä oli ihmisiä ihan käsittämätön määrä. Paikkana se on valtava, kiertelin nelisen tuntia muurien sisällä ja en nähnyt edes kolmasosaa. Vähintään pari päivää pitäisi varata mikäli haluaisi käydä kunnolla läpi. Totesin tuon kuitenkin olevan riittävä määrä minulle, varsinkin kun ulkolämpötila oli 38 astetta (tosin täällä ei ole kosteaa, joten tuo on vielä ihan kiva) ja en mahtunut siellä tungoksessa olemaan. Sieltä poistuessani huomasin tien toisella puolella jonkun temppelin, joka oli sopivasti mäen päällä. Kiipesin siis sinne ottamaan kuvia Pekingistä ja kielletystä kaupungista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytöstavat on yllättävän hyvin myös kiinalaisilla hallussa, mitä nyt miehet tykkäävät ottaa musta valokuvia. Parhaani mukaan kameravalojen välkettä väistelen, mutta kyllä siellä useamman loma-albumissa mun luonnon vaalea kauneuteni on ihasteltavana. Vähän ärsyttää, siihen olen vetänyt rajan että kenenkään kanssa en poseeraa kuvissa. Naiset sentään tulevat vaan uteliaina kysymään mistä olen kotoisin ja onko tämä luonnollinen hiustenvärini. Olisin luullut, että Pekingissä olisivat tottuneempia länsimaalaisiin.

Horisontissa: Pohjois-Korea

Tänään päiväpakettimatka suuntautui Koreoiden rajalle demilitarisoidulle alueelle (DMZ). Etelä-Korea on siis avannut oman puolensa tuosta alueesta turisteille nähtäväksi, tosin tarkkaa siellä oli. Passia piti näyttää ja sotilaat näyttivät siltä, että parempi olla yrittämättä yhtään mitään ylimääräistä. En siis yrittänyt. Paljon tuli opittua Koreoiden välisestä historiasta, joskin tässä kohtaa täytyy taas muistaa että kuulin tarinasta vain sen eteläisemmän puolen. Tosin eiköhän se ole kahdesta vaihtoehdosta se lähempänä totuutta oleva.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ylhäällä vasemman puoleisessa kuvassa on piikkilanka aitaa, joka alkoi jo hyvin pian Soulin jälkeen. Pohjois-Korealaiset vakoojat olivat kuulemma soluttautuneet jokea pitkin etelän puolelle ja sitä varten jo moottoritien varressa oli vartiotorneja, jotka ovat vielä tänäkin päivänä käytössä. Oikealla olevassa kuvassa minä ja kaksi etelä-korealaista sotilasta Dorasanin rautatieasemalla. Kyseinen asema rakennettiin Koreoiden yhteisellä sopimuksella demilitarisoidulle alueelle, jotta junaliikenne saataisiin kulkemaan etelän ja pohjoisen välillä. Valmistumisen jälkeen Pohjois-Korea muutti mieltään eikä asemaa koskaan saatu otettua käyttöön. Näiden lisäksi pääsin käymään muun muassa tunnelissa, jonka Pohjois-Korea oli rakentanut Etelä-Koreaan asti ja tarkoituksena oli ollut ilmeisesti käyttää sitä hyökkäämiseen.

Alla vasemmalla olevassa kuvassa näkyisi Pohjois-Korea, jos ei olisi ollut noin sumuista. Reunalta näki, mutta sieltä ei saanut ottaa kuvia. Ja tämä kuului niihin ylimääräisiin asioihin, joita en edes yrittänyt. Toisaalta eipä siellä rajan tuntumassa mitään oikeaa näe, oppaan mukaan Pohjois-Korea on rakentanut ihan rajan tuntumaan (Etelä-Korean vartiotornien näköalueelle) muun muassa propagandakylän, jonka tarkoitus on ilmeisesti näyttää kuinka hyvin heillä menee mutta missä ei oikeasti asu ketään. Muuten maisema oli vuoristoista ja yllättävän vihreää. Oikealla kuva Dorasanin rautatieasemalta, siellä on kyltti mistä junien Pohjois-Korean pääkaupunkiin Pyongyang piti lähteä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Loppukevennyksenä vielä pari kuvaa eiliseltä, jolloin kävin Noryangin kalamarkkinoilla. Osa kaloista oli niin tuoreita, että olivat vielä uiskentelemassa akvaariossa. Tosin näkyipä siellä hyllyllä sätkivä kalakin, joten tämän tuoreempaa lienee aika vaikea saada.

Seoul!

Olen tässä tosiaan pari päivää kiertänyt Soulia. Eilisen otin ihan rauhallisesti (kun oli taas matkaa takana reilun vuorokauden verran ja malarialääkepäivä) kiertelemällä kaupunkia matkamuistojen perässä, tänään kävin vanhassa kuninkaallisessa palatsissa ja Seodaemun vankilassa, joka tosin nykyään on museo.

Kaupunkikuva on toisaalta länsimainen varsinkin keskustassa, mutta kyllä sitä aasialaisuutta täältä löytyy ihan riittämiin. Ihmisiä on kadulla valtavat määrät, mutta tunnelma on siltikin jotenkin rauhallinen. Keskustassa on myös useampia katuja pyhitetty kävelijöille ja markkinoille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Changdeok-gungin palatsi oli isoin toistaiseksi näkemäni ja varsinkin sen takana avautunut salainen puutarha oli upea. Oli siis ihan verrattavissa Kioton temppeleihin ellei jopa hienompikin.

 

 

 

 

 

 

 

Seodaemun vankila oli mielenkiintoinen kokemus varsinkin Hiroshiman jälkeen. Kyseinen vankila oli nimittäin käytössä nimenomaan Japanilaisten valloituksen aikana. Siinä missä Hiroshimassa Japani oli syytön kokemaansa atomipommikohtaloon, täällä sai aika erilaisen kuvan tapahtumista. Jos puoletkaan pitää paikkansa niin alan ymmärtää mitä keväisen tsunamin jäljiltä kuullut lausahdukset “saivat ansionsa mukaan kun olivat niin julmia toisessa maailmansodassa” tarkoittivat. Toisaalta tuolla museossa oli esimerkiksi kyltti, jossa kerrottiin Korean vihdoin päihittäneen Japanin 15. elokuuta 1945. Sanallakaan ei kuitenkaan mainittu, että atomipommituksilla olisi saatettu tilannetta auttaa. Japanilaisten julmuutta oli tehostettu museossa käyttämällä muun muassa vahanukkeja ja tekoverta asioiden havainnollistamiseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaupungilta on löytynyt myös Hello Kitty Vansit (ei, en ostanut), setä myymässä kiinalaisille naisille ilmeisen halpoja vaatteita ja itsekin niihin pukeutuneena sekä lahjakoreja täynnä hedelmiä suomalaistyylisten suklaiden ja kahvien sijaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näiden parin päivän perusteella voisin siis sanoa, että täällä Etelä-Koreassa on ehkä enemmän sellaista kuin luulin Japaninkin olevan. Toisaalta odotukset tänne tullessa olivat hyvin olemattomat enkä yhtään tiennyt mitä täältä pitäisi olettaa löytävänsä. Yllättävän kehittynyttä ja siistiä täällä on, enemmän kuin Japanissa.

Vieläkin kummastuttaa!

Matka jatkui HIroshimasta sunnuntaiaamun aikaisina tunteina kohti Koreaa. Suunnitelmana oli ottaa juna Hiroshimasta Shimonosekiin, josta iltalautta Busaniin Koreaan ja sieltä sitten jatkaa aamulla junalla Seouliin. Jännitystä riitti jonkin verran, koska lauttayhtiön kotisivut olivat ainoastaan Koreaksi ja Japaniksi. En siis tiennyt pitäisikö liput varata etukäteen ja onko yhtiö ylipäätään toiminnassa. Olin muuten ainoa ei-aasialainen matkustaja, joten eipä muutkaan länsimaalaiset reissaajat tietoa löydä tuosta yhteydestä. Oli kuitenkin selkeästi halvempi reititys kuin Fukuokan kautta, joten sillä päätin sitä yrittää. Aikataulun ja hinnaston löysin Lonely Planetista, siinä sitten vaan toivottiin että kevään 2009 tieto on vielä käypää. Kaikki kuitenkin sujui siis paremmin kuin hyvin ja tätä kirjoittaessa istun junassa kohti Seoulia. Harvemmin sujuu näin mutkattomasti.

Matkalla tuli vielä pari ihmetyksen aihetta mieleen:

-Japanissa bussit sammuivat aina pysähtyessään esimerkiksi liikennevaloihin. Ensin luulin kuskin vain töpeksivän, mutta sama toistui jokaisella kerralla kun matkustin bussilla.

-Rahanvaihto aiheutti päänsärkyä. Monet paikat eivät vaihda kuin jenkkidollareita ja siis ylipäätään rahanvaihtopaikkoja on todella vähän. Pankit vaihtavat kaikkea valuuttaa, mutta tässä kohtaa kannattaa huomioida että esimerkiksi postipankkia ei lasketa pankiksi. Siis se, että putiikin nimessä lukee “bank”, ei vielä tarkoita sen olevan pankki. Sitten kun pankki löytyy niin paperiin täytyy täyttää hotellin tiedot puhelinnumeroa myöten. Ilman puhelinnumeroa ei rahanvaihto onnistu, kuten sain oppia kantapään kautta. Rinkka oli selässä ja olin matkalla seuraavaan kaupunkiin, mutta pankin täti varmaan luuli mun raahaavan matkatavaroita huvikseni kun huoneen avainta kyseli. Olisi siis kuitenkin etsinyt sen puhelinnumeron mun puolesta. Sillä ei sitten kuitenkaan ollut mitään merkitystä asunko mä siinä hostellissa oikeasti vaan annoin sattumanvaraisen hostellin tiedot. Koreassa rahanvaihto on huomattavasti helpompi prosessi. Annoin tätille japanin rahaa ja täti antoi mulle korean rahaa.

-Lautta Shimonosekistä Busaniin oli ihan kuin ruotsinlaiva! Pienempi, mutta löytyi niin taxfree, karaoke kuin pelikoneetkin. Majoitus oli isossa huoneessa, mulla oli naispaikka joka tarkoitti lattialla olevaa patjaa noin kymmenen hengen huoneessa. Meitä oli kuitenkin vain minä ja kaksi eläkeikäistä mummoa. Suihkuhuone oli kuitenkin astetta mielenkiintoisempi. Siellä oli kaksi allasta, kooltaan noin kylpyammeen ja uima-altaan välistä, ehkä noin 3m x 3m. Niiden vieressä oli suihkut, joiden asettelu muistutti lähinnä kampauspöytää. Siinä oli siis vierekkäin noin kuusi pyöreää peiliä (kooltaan yhdenhengen puolivartalopeili), joista jokaisen alla oli suihku ja syvä lautanen, joka toimitti lavuaarin tehtävää. Suihku oli matalalla, siinä oli edessä muovijakkara joilla oli tarkoitus istua ja peseytyä. Lisäksi kylpyaltaat olivat ikkunan alla, josta saattoi ihailla Busanin luonnonkaunista satamaa. Saavuttiin siis sinne jo aamuyöllä noin kolmelta, mutta immigration avautui vasta kahdeksalta niin siihen asti piti (sai) olla laivassa nukkumassa. Yhdessä alasti kylpeminen oli siis ihan normaalia, mutta sain tädeiltä pitkiä katseita kun vaihdoin vaatteita huoneessa.

 

 

 

 

 

 

-Laivalla ulospääsyä odotellessa heitin rinkan ja repun jonoon (ja olin taas auttamattomasti kaksi tuntia myöhässä muiden jonoon tulosta) ja olin itse parin metrin päässä ihmettelemässä jotain. Kiinnitin huomiota korealaiseen/japanilaiseen setään joka pyöri mun rinkan ympärillä, ilmeisesti tavasi joko repussa olevaa Haglöfsin merkkiä tai rinkan Tatonka suojusta. Suljetussa laivassa kun oltiin (ja matkustajia yhteensä vain noin sata) niin totesin että ei se varmaan yritä varastaa mitään niin en rynnännyt puolustamaan omaisuuttani. Aikansa ihmeteltyään tuli multa kysymään olenko saksalainen. Hirveän uteliaita nämä ovat siis mun kotimaastani, täytyisi vihdoin ommella se suomen lippu –kangasmerkki reppuun. Yllättävän paljon tulee myös kadulla ja kaupassa ihmisiä kysymään mistä olen kotoisin, olisin olettanut näiden olevan tottuneempia länsimaalaisiin.

Ystävällisyydestä tuli vielä pari esimerkkiä matkan varrelta Hiroshimasta Seouliin

-Hiroshimassa junaa odotellessani vanhempi rouva tuli kysymään tarvitsenko apua. En tarvinnut, olin oikealla raiteella. Myöhemmin sama täti käänsi mulle junan japaninkielisiä kuulutuksia, huolehti mut junanvaihdossa uuteen junaan ja kävi vielä itse kyydistä jäädessään kysymässä onko mulla kaikki kunnossa. Samainen rouva oli kovin ihmeissään miksi en lennä, se kun olisi huomattavasti nopeampi vaihtoehto. Maitse ja meritse matkustaminen on kuitenkin paljon hauskempaa, näkee ja kokee paljon enemmän erilaisia asioita.

-Kun pääsin perille Shimonosekin lauttaterminaaliin niin jo liikennevaloissa valojen vaihtumista odottaessa vartijasetä heilutti kättä ja huuteli “Busan, Busan”. Sinnehän minä olin menossa ja niin setä ohjasi mut oikeaan rakennukseen ja oikealle lippuluukulle asti.

-Turisti-info on oikea turisti-info eikä matkatoimisto! Sieltä saa siis luotettavaa tietoa eikä kukaan yritä myydä mitään.

-Busanin rautatieasemalla myyjä piirsi mulle kartan junavaunusta ja osoitti missä mun penkki on. Kyllä täällä ois tosin ollut ihan samanlaiset merkinnätkin kun suomessa :)

-Rautatieasemalla kun pääsin laiturille niin joku liikemies oli menossa samaan junaan. Kaivoin lipun esiin katsoakseni vaunun numeron (lippu oli siis englanniksi ja koreaksi, joten siitä oli oikeastikin iloa) niin tämä herrasmies tuli kysymään tarvitsenko apua, katsoi mun lipusta tiedot ja kertoi mihinpäin mun pitää mennä ennen kun ehdin suutani avata.

-Junavaunussa oli mainos langattomasta verkkoyhteydestä. Se kuitenkin vaati jotain rekisteröitymistä tai kirjautumista jonnekin ja tämä sivu oli sitten vain koreaksi. Vastapäätä istuva setä työsti ongelmaa vartin ja soitti pari puhelua ilmeisesti kavereilleen kysyäkseen neuvoa. Ei saanut toimimaan ja oli siitä vielä hirveän pahoillaan.

Kiinalaisista ei ole edelleenkään mitään hyvää sanottavaa. Kämppis oli ilahduttava poikkeus, mutta muuten käyvät hermolle. Shimonosekin lauttaterminaalissa setä tupakoi ketjussa kieltokylttien alla ja mun vieresssä, meinasin ärähtää mutta totesin sen olevan hyödytöntä kun kiinalaisista on kyse. Lisää avautumista luvassa tästä aiheesta kunhan pääsen Kiinaan asti (ja sieltä pois, koska Kiina on blokannut blogspotin), sieltä saatetaan poistua aika vauhdilla heti kun olen tärkeimmät Pekingin ja Shanghain nähtävyydet ihastellut.

Monta ihmeellistä asiaa..

Toisella puolella maapalloa myös jotkut asiat ovat väärinpäin. Tässä hämmentäviä hetkiä Japanista:

-Bussiin mennään sisälle keskiovesta ja poistutaan etuovesta. Maksu suoritetaan poistuttaessa, vaikka onkin suurimmalla osasta linjoista samanlainen kiinteä matkan pituudesta riippumaton maksu kuin Suomessa.

-Karttapallo, joka oli esillä Hiroshimassa museossa. Hetken sitä sain ihmetellä ennen kuin keksin missäpäin Suomi on. Täällä ei myöskään mitkään kaduilla tai metroasemilla olevat opaskartat ole yläreuna pohjoiseen vai miten milloinkin.

-Ihmisten ystävällisyys ja äärimmäinen kohteliaisuus. Osakan rautatieasemalla pyörin ympyrää ja parikin ihmistä tuli kysymään tarvitsenko apua. Suomessa katsottaisiin korkeintaan pitkään eksynyttä turistiparkaa. Nähtävyyksissä japanilaiset turistit tulevat usein kysymään haluaisinko heidän ottavan minusta kuvan omalla kamerallani, tämä siis myös elekielellä vaikka eivät puhuisi sanaakaan englantia.

-Mua luullaan täällä yleensä australialaiseksi.

-Suomalaisia näkynyt enemmän kuin Phuketissa, tosin täällä lähinnä osapuilleen samanikäisiä kuin minä kun taas Thaimaassa oli vanhempaa ja perhelomailijoita.

-Kengänkoko on senttimetrejä, mittanauha olisi kätevä. Kenkäkaupassa myyjä solmi sovitettavan kengän nauhat.

-Osoitteet on ihan käsittämättömiä numeroyhdistelmiä alueesta, korttelista ja talosta.

-Aina kannattaa ottaa kaksi karttaa: toinen englanniksi ja toinen japaniksi. Japaninkielisen avulla voi kysyä paikallisilta reittiohjeita kun ei ne tiedä täällä paikkojen englanninkielisiä nimiä tai ymmärrä meidän kirjaimia.

Ja jotkut asiat ovat ihan samalla tavalla kuin Suomessa, mikä puolestaan aiheuttaa hämmennystä kun on tottunut Kaakkois-Aasian kaaokseen:

-Raitiovaunussa viereen istuu humalainen japanilainen mies. Puku päällä ja kaikin puolin siisti, ilmeisesti jäänyt vain työpäivän jälkeen parille. Ja kovastihan sitä kiinnostaisi keskustella suomitytön kanssa.. Setä puhui englantia yhtä paljon kuin minä japania, joten hän kaivoi puhelimen esiin ja yritti saada langan päähän englanninkielen taitoista henkilöä.

-Täällä ei saa tehdä mitä haluaa tai toimia vähän ohjeiden vierestä vain sen takia että on turisti ja näyttää eksyneeltä vaan samat säännöt pätevät kuin paikallisiin.

-Kukaan ei huutele kadulla ja kerro minun tarvitsevan manikyyriä/pedikyyriä/taksia/t-paitaa.

-Sisällä ei pidetä kenkiä eikä edes läpsyjä. Tosin täällä on niin puhdasta, että ei edes tarvitse.

-Bussit ja junat kulkevat minuutilleen aikataulussa. Tämä siis sisältää myös sen, että niillä on aikataulut!

6. elokuuta 1945

Suurimmalle osalle Hiroshimaan suuntaavista turisteista kaupunki merkitsee vain yhtä asiaa: tänne tehtiin maailman ensimmäinen isku atomipommilla. Sen vuoksi myös minä tulin tänne yhdeksi päiväksi, sen enempää nähtävää täällä ei olisi ollutkaan. Kävin atomipommimuseossa, A-Bomb Domen raunioilla ja yhdessä linnassa. Loppupäivä sujuikin iloisesti shoppaillen, katsotaan kuinka iloinen huomisaamu on kun rinkkaan pitäisi saada vielä yhdet kengät..

Museo oli positiivinen yllätys. Sisäänpääsy maksu oli vain noin 50 senttiä, joten mitään rahastusta sen avulla ei tehdä, vaikka hyvinkin olisi mahdollista. Vertailun vuoksi todettakoon, että temppelien ja puistojen sisäänpääsy maksut on ollut noin 5-8 euroa. Museossa esiteltiin kuvien ja dokumenttien avulla elokuun 6. päivään johtaneita tapahtumia ja tietenkin myös pommituksen vaikutuksia. Näyttelystä kyllä huomasi, että Japanissa ollaan ja ihan objektiivinen se ei ollut. Varsinkin loppua kohden alkoi olla vähän turhan paljon valokuvia pahoin loukkaantuneista lapsista ja niitä katsoessa tuli kyllä niin paha olo, että jatkoin nopeasti matkaani ulos.

 

 

 

 

 

 

Museota ympäröi iso puisto, joka on niin ikään omistettu atomipommin muistolle. Sieltä löytyy niin muistomerkki (alla vasemmalle) kuin A Bomb Dome (alla oikealla), jota ei ole entisöity pommin jälkeen vaan se on säästetty muistomerkkinä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Atomipommikierroksen jälkeen kävin vielä katsomassa Hiroshiman linnan, jonka pihalta löytyi pari pommituksesta selvinnyttä puuta. Kaikki rakennukset jouduttiin rakentamaan uusiksi. Hieno linna, mutta Kiotossa neljä päivää linnoja ja temppeleitä ihailtuani en mennyt enää tuonne sisälle vaan suunnistin tosiaan ostoskadulle. Erehdyin johonkin ostoskeskukseen sisälle, jossa myyjät mainostivat tuotteitaan liikkeiden ovilla niin kovaa huutaen, että korviin alkoi sattua. Sieltä pakenin ulos kadulle ja melkein suoraan Vansien alennusmyyntiin! Löysin ihanat kengät, pitkään pohdin päätöstä ja totesin ostavani. Mutta voihan rähmä, niitä ei ollutkaan sitten oikean värisenä oikeaa kokoa! Jatkoin siis matkaani tyhjin käsin pikkukiviä potkien ja mielessäni manaten, kunnes havahduin vasemmalla puolellani olevan saman ketjun toisen myymälän..Juoksin nopeasti sisälle ja lopputulosta voikin ihailla alhaalta oikealta, on ne hienot. Ne mun vanhat, hyvin palvelleet kangaskengät jäivät siis Indonesiaan.